Myöskin Pohjoismaihin ulottuivat näiden yhteiskunnallisten myrskyjen mainingit. Ruotsi oli vasta Kustaa Vaasan aikana astunut ulos keskiajasta ja liittynyt protestanttisiin valtioihin. Juhana III:nen ja hänen katolisen poikansa Sigismundin aikana täytyi Ruotsin kansan taistella katolista reaktsioonia vastaan. Sigismund ja hänen setänsä Kaarle herttua edustavat eri suuntia Pohjolassa. Heidän välinen taistelunsa ei ollut vaan persoonallista kiistaa eikä vaan taistelua Ruotsin kruunusta, se oli samalla taistelua, jossa tuimasti yhtyi kaksi vastakkaista maailman katsantotapaa, kaksi eri uskontoa. Herttuan ripeä toimintatapa, hänen välinpitämättömyytensä keinojen suhteen, hänen ankaruutensa ja järkähtämättömyytensä hankkivat hänelle kohta voittopuolen, kun sitävastoin Sigismundin horjuvaisuus ja kykenemättömyys suojelemaan puoluelaisiaan suuresti vahingoittivat hänen asiaansa. Vuosi 1598, jolloin Filip II veti viimeisen hengähdyksensä synkässä Escorialissa, oli Pohjolassakin onneton reaktsioonille, sillä Stångebron taistelu yhä vaan vahvisti Kaarlon valtaa. Klaus Fleming, kuninkaan oikea käsi ja vahvin tuki Suomessa, oli vuotta ennen kuollut, ja Sigismundin valta näytti olevan lopussa. Hän oli kyllä luvannut palata vielä suuremmalla sotajoukolla, mutta hän kuhnusteli varustuksissaan. Sill'aikaa painoi ihmisten mieliä huoli ja levottomuus, ja jännityksellä odotettiin tulevia tapahtumia.
* * * * *
Elokuu vuonna 1599 oli hyvin myrskyinen. Näytti siltä kuin ihmisten taistelut olisivat kuvastuneet luonnossakin. Kuumaa ja helteistä heinäkuuta seurasi elokuu ukkoisilmoineen, myrskyineen ja kylmine säineen. Luonnonvoimain raivo puhdisti ilman, ja raittiit pohjoiset tuulet poistivat helteen. Syyskuussa jatkui myrskysäitä, Suomenlahden rantoja peittivät laivojen pirstaleet ja kauppiasten tavarat lisäsivät meren rikkauksia.
Eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla v. 1599 kiiti sirotekoinen jahti levitetyin purjein pitkin Suomenlahtea pohjoiseen päin. Ylt'ympäri näkyi vaan taivasta ja vettä, vaan keulan etupuolella häämöittivät Suursaaren porfyyrikalliot ja kimaltelivat auringon säteissä. Jahdin hienot piirteet, sen lumivalkeat purjeet, sen taklaus ja kaksi pientä tykkiä, kaikki nämä seikat ilmaisivat, ettei se ollut mikään tavallinen kauppalaiva eikä niitäkään aluksia, joilla talonpojat kuljettivat tavaroitaan Tukholmaan tai harjoittivat luvatonta Räävelin kauppaa. Kaikesta päättäen oli jahti erinomainen purjehtija ja kulki nytkin hyvää vauhtia. Päivä oli ollut kirkas ja lämmin, myötäinen lounastuuli puhalsi vielä, vaikka se vähitellen alkoi laimentua, kuten useasti tapahtuu illan suussa.
Eipä ollutkaan enää kuin pari tuntia päivän laskuun, sen voi huomata auringon asemasta taivaalla ja muistakin merkeistä, Samalla alkoi se valoisa ja miellyttävä kuva, minkä meri ja taivas yhdessä muodostivat, saada synkemmän värityksen. Pilvenhattaroita keräytyi taivaalle, meri musteni ja sen pinnalle alkoi ilmestyä synkkiä kenttiä, täynnä teräviä katkonaisia aaltoja ja kareita. Nämä kentät muuttivat paikkaa ja näytti siltä, kuin tuuli olisi niitä lennätellyt pitkin selkää. Tuuli muuttui vähitellen katkonaiseksi ja lakkasi viimein kokonaan. Kalalokit koettivat tuskallisesti saavuttaa Suursaaren rantoja ja kirkuivat kimakasti. Vaikkei tuulta enää ollut, hyökyivät mainingit raskaasti, keltaisia, sameita pilviä kokoutui taivaanrannalle ja silloin tällöin kuului kumeata jyrinää etäältä.
Levottomuudella tarkasteli näitä enteitä laivaväki, johon paitsi kapteenia kuului neljä miestä ja yksi matkustaja, Aluksen kapteeni oli vanhanläntä, mutta vielä roteva ja reipas mies. Hänen leveät hartiansa, verevät kasvonsa ja tanakka vartalonsa ilmaisivat voimaa ja kestävyyttä. Levollisena seisoi hän kannella ja varjoten kädellään antoi hän terävän katseensa harhailla pitkin taivaanrantaa. Syvä ryppy ilmestyi kulmien sivuun, ja kasvot kävivät totisiksi, kun hän oli lopettanut tarkastuksensa. Hän mutisi jotakin hampaittensa välistä ja aikoi mennä perämiehen luo, kun samalla käsi laskettiin hänen olalleen ja soinnukas ääni lausui:
— Ei mitään aihetta levottomuuteen, vai kuinka, mestari Didrik?
Kapteeni kääntyi, hänen kasvonsa saivat kunnioittavan ilmeen ja hän vastasi:
— Ei vielä, arvoisa herra, mutta päättäen kaikista taivaan merkeistä on meillä odotettavissa yksi niitä raju-ilmoja, joista tämä syksy on ollut niin rikas.
Kysyjä, laivan ainoa matkustaja, oli pitkä ja roteva mies. Kaikki hänen olennossaan ilmaisi henkilöä, joka oli tottunut käskemään ja näkemään käskyjänsä noudatettavan. Korkea otsa, viisas ja kylmä katse todistivat henkistä etevyyttä ja älyä, juonteet suun ympärillä taipumatonta tahdonlujuutta ja sielunvoimaa. Kasvot olivat kalpeat ja jäykät, niistä oli vaikea arvata hänen ikäänsä, luultavasti oli hän jo yli keski-ijän. Hänen puvustansa: viitasta, samettinutusta, töyhtöhatusta ja kupeella riippuvasta miekasta päättäen olisi luullut häntä soturiksi; kuitenkin näkyi hänen käytöksestään, että hänen aikansa oli enemmin kulunut kirjoituspöydän ja kirjojen ääressä kuin sotaisissa harjoituksissa. Silti ei ole sanottu, että hän olisi näitä viimemainittuja kokonaan laiminlyönyt, päinvastoin todistivat hänen suonikkaat käsivartensa ja leveät hartiansa suurtakin ruumiillista voimaa.