— Tunnetteko tarkoin nämä kulkuväylät? mestari Didrik, jatkoi tuntematon.
— Kuinka, herrani, vastasi laivuri, luuletteko, että kuningas Sigismundin käskynhaltija Dantsigissa olisi valinnut minut viemään Teitä Viipuriin, jollei nämä selät ja lahdet olisi minulle tuttuja. Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen purjehtinut näitä vesiä, syksyllä ja kesällä, päiväpaisteella ja myrskyllä, vesisateessa ja lumirännässä. Viipurissa olen käynyt lähes viisikymmentä kertaa ja melkein jokaisessa Itämeren satamassa, alkaen Räävelistä Tanskaan saakka. Sentähden valitsikin Wielopolski juuri minut tähän tärkeään toimeen.
Laivuri heitti varovaisen katseen ympärilleen ja jatkoi sitte matalammalla äänellä:
— Didrik, sanoi pan [herra] Wielopolski minulle, sinun haltuusi uskon minä tärkeän henkilön. Hän on varustettu avonaisella kuninkaallisella valtakirjalla, jossa kaikin tavoin käsketään hänen matkaansa edesauttamaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan Viipurissa. Minun suosioni ja runsaan palkinnon saat, jos onnellisesti viet hänet määräpaikkaan.
— Meri on epävarma, vastasin minä, ja hoetaanpa Kaarlo herttuan
Ruotsin laivastolla risteilevän Suomen vesillä.
— Sinä saat nopeakulkuisen aluksen ja runsas summa dukaatteja on korvaava matkan vaivat. Ja heti kun Te astuitte laivaan, tunsin minä Teidät. Kuka ei tuntisi pater Laurentiusta, jonka oppi ja hurskaus ovat tehneet kuninkaan uskotuksi ja valtakunnan turvaksi.
Omituinen vivahdus näkyi muukalaisen kasvoilla, mutta laivuri jatkoi viipymättä:
— Olkaa huoletta, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä en ilmaise salaisuuttanne, minun luonani on se hyvässä kätkössä.
— Minä tiedän, vastasi pater Laurentius, että sinä olet sen kirkon oikeauskoinen poika, jonka asiaa minä puolustan. Nyt juuri tarvitsisi se uskollisia tunnustajia, kun kerettiläisyys uhkamielin kohottaa päätään ja yhteydessä kapinahengen kanssa uhkaa riistää Herran voidellulta Sigismundilta sen kruunun, jonka sallimus on hänen päähänsä asettanut. Tämä Kaarlo herttua, jonka hornan vallat ovat mahtavuuteen kohottaneet, on jo anastanut koko Ruotsin, ja sen aatelisto tottelee häntä neuvotonna ja voimatonna. Suomen aatelisto kyllä uskollisesti pitää laillisen kuninkaansa puolta, mutta valitettavasti ei menestys aina näy seuraavan laillista ja oikeaa asiaa. Luotettavat tiedot ovat nimittäin saapuneet Suomesta, ja ne kertovat herttuan voitosta ja suomalaisten tappioista. Suomen sotajoukko on lyöty ja hajoitettu, sen jäännökset ovat etsineet pelastusta Viipurin lujien muurien takaa. Tämä linna on meidän viimeinen turvamme. Kun herttua on laskenut jalkansa näitten muurien sisälle, silloin on Sigismundin valta ja kruunu mennyttä, silloin riemuitsevat kerettiläisyys ja kapinoitsijat. Joka hetki on kallis. Ehdinkö ajoissa perille, onnistunko herättämään luottamusta ja rohkeutta näissä miehissä, jotka jo ovat saatetut epätoivoon? Hurskaus ja lainkuuliainen mieliala hyödyttävät vähän, kun voimaa puuttuu ja petos hiipii ympärillä kuin käärme ruohostossa.
Pater vaikeni ja heitti katseen merelle, jossa mainingit levottomasti kohoilivat. Jahdin vauhti oli paljon vähentynyt, se hyppeli kuten äksy hevonen pilttuussa ja viskautui sinne tänne aaltojen välissä. Alkoi jo hämärtää, ei voinut enää nähdä kauas pitkin meren pintaa, joka kimalteli eri värivivahduksissa. Pimeys tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, peittäen meren, taivaan ja jahdin mustalla harsollaan, ja kohta oli koko ympäristö sopivana kuvauksena niistä synkistä ajatuksista, joita pater Laurentius äsken oli ilmituonut.