— Oikein puhuttu, mestari Laurentius Erici, sanoi Jaakko Olavinpoika,
Bollstadin herra, miekka kädessä tahdon kuolla ja kunnialla langeta.
— Sovintopuuhat eivät ole minunkaan mieleeni, Sigismund on saanut valani ja sen tahdon pitää, liitti Aksel Kurki.
— Siis taistelemme viimeiseen saakka, kysyi Arvid Tavast. Ja kuin yhdestä suusta kaikui vastaan: taistelemme.
Riemun hymyily välkkyi Laurentius Ericin huulilla ja hän sanoi:
— Olkaat vakuutetut siitä, jalosukuiset herrat, etten minä, jos elävänä saavun takaisin Varsovaan, ole kuningas Sigismundilta salaava sitä, mitä täällä on tapahtunut, eikä hän heittävä palkitsematta täänkaltaista uhrausta.
— Neuvottelu on päättynyt, sanoi Arvid Tavast. Ja mitä suurinta valppautta! Pitäkää rakunoitanne silmällä, Tiesenhausen ja Fahrensbach. Asettakaa porteille kaksinkertaiset vartijat!
Samassa avattiin salin ovi. Tomuinen huovi syöksyi sisään. Hän kääntyi
Arvid Tavastin puoleen ja sanoi:
— Teidän armonne, herttua on tulossa! Minä olin paluumatkalla Vilajoen kalastuspaikasta, johon linnanvouti oli minut lähettänyt. Silloin tapasin erään Säkkijärven kalastajan, joka kertoi, että tänä iltana suuri laivasto purjehti pitkin selkää ja noin viiden aikana kävi ankkuriin Tuppuran selälle. Laivoilla on kolme Säkkijärven luotsia, jotka hyvin tuntevat väylät. Vaan koska hämärä ja sumu laskeutui merelle, eivät he uskaltaneet tunkeutua Uuraan ahtaille vesille, Huomenna ovat he varmaan täällä.
Niin kertoi kalastaja ja minä olen ajanut hevoseni melkein piloille.
Toivon, että Teidän armonne on tyytyväinen.
— Kyllä, sanoi Arvid Tavast. Mene ja pyydä voudilta kelpo ateria ja haarikka olutta. Myöhemmin palkitsen sinua enemmin.