Laurentius Erici kulki huoneeseensa ja lähetettyään pois linnan palvelijan, joka oli hänelle tulta näyttänyt, laskeutui hän vuoteelleen ja nukkui kohta sitkeään uneen.
Mutta huoneessaan jatkoi mestari Bilangh kävelyään, vaipuneena syviin mietteisiin.
NELJÄS LUKU.
Luostarin puutarhassa.
Seuraavana aamuna nousi aurinko kirkkaana. Yöllä oli ollut kova kaste, vesihelmiä kimalteli ruohostossa, ja tyynenä lepäsi meren pinta. Ilma oli läpikuultava, kuten useasti syksyllä ja lehtipuut loistivat punaisissa ja kellertävissä syksyverhoissaan. Kaupungissa oli taas kaikki herännyt eloon ja liikkeeseen. Vahtisotamiehiä muutettiin, porvarit kokoontuivat torille aseharjoitukseen. Aksel Kurjen alapäälliköt kulkivat kiiruhtaen paikasta toiseen, täyttäen herransa käskyjä. Itse oli hän vastikään tarkastanut tärkeämmät paikat, etenkin viipyen Karjaportilla, jossa oli lukuisampi vartioväestö, ja niillä porteilla, jotka olivat meren puolella. Satamassa purettiin niiden laivojen lastia, joiden oli onnistunut saapua kaupunkiin, ja kaikkialla oli touhua ja kiirettä. Samalla kuvautui ihmisten kasvoissa jonkunlainen hermostunut jännitys ja arasti katseli moni porvari sotamiehien liikkeitä ja innokkaita varustuspuuhia. Eikä ihmekkään, että ihmisten mielet olivat jännityksissä, sillä voihan herttua saapua millä hetkellä hyvänsä ja tietämätöntähän oli, mitä tuleva hetki oli tuova mukanansa.
Kuningattaren kadun varrella, lähellä tuomiokirkkoa oli pormestari Herman Bröijerin talo. Se oli hansalaiseen tapaan rakennettu, suippokattoinen ja sen ajan oloihin verraten jotensakin muhkea. Katto oli peitetty ruskeaksi poltetuilla tiileillä, ikkunat olivat korkealla maasta ja alaikkunat rautakangilla suojatut. Ylinen oli tilava, parasta aikaa hinattiin sinne kaikenlaista tavaraa, verkapakkoja y.m., sillä siellähän ne olivat paraiten suojassa rauhattomina aikoina. Pormestari oli nimittäin suuri tukkukauppias, Saksan ja Hollannin tuotteita oli ahdettu hänen säilöaittoihinsa ja hänen laivansa kyntivät Itämerta.
Jykevä ja raskas tamminen ovi sulki sisäänkäytävän kadulta. Ovelta johtivat leveät, paksuista lankuista tehdyt ja kaidepuilla varustetut portaat yläkertaan, jossa suuresta himmeästi valaistusta etehisestä päästiin asuinhuoneisiin. Vanhat, sileäksi tahotut tammipöydät ja jakkarat, lukuisat tina- ja kupariastiat, ikkunat lasiruutuineen, joissa nähtiin muutamia lasimaalauksiakin, todistivat isännän varallisuutta ja antoivat asunnolle kodikkaan näön.
Vaikka kaikkialla kaupungissa oli touhua ja hälinää, etenkin siitä syystä, että porvarien taloihin oli majoitettu sekä kotimaista että puolalaista sotaväkeä, vallitsi pormestarin talossa syvä hiljaisuus. Hänen talonsa oli vapautettu majoituksesta; Arvid Tavast ja Aksel Kurki olivat tehneet sen myönnytyksen, sillä tavoin toivoivat he lujemmin kiinnittävänsä kaupungin korkeimman hallitusmiehen siihen asiaan, jota he ajoivat.
Pihan puolella olevassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat tuomiokirkon puutarhaan, istui pormestari Herman Bröijer. Hänen harmahtava tukkansa osoitti, että hän oli jo yli keski-ijän, mutta hänen eloisat silmänsä, joista katse rohkeasti kohtasi sitä, jonka kanssa hän puheli, hänen vielä suora vartalonsa ja voimaa ja tarmoa osoittava olentonsa hehkuivat nuoruuden tulta ja voimaa. Nyt päilyi hymy hänen huulillansa, otsan rypyt olivat sileät, ja kaikki osoitti, että hän tällä hetkellä oli unhoittanut sekä herrat tuolla linnassa että merellä purjehtivan herttuan. Ja olihan syytäkin, sillä hänen poikansa Antonio, joka kolme vuotta yhtä mittaa oli oleskellut ulkomailla opintoja harjoittamassa ja siellä saavuttanut lainopin tohtorin arvon, oli palannut kotia viipyäksensä täällä kauemman aikaa.
— Niin poikani, sanoi pormestari, rauhattomaan aikaan palajat kotia, kaupunki on sotaväkeä ja touhua täynnä, linnassa on koossa maamme aatelisto perheineen, herttuaa odotetaan joka päivä tulevaksi. Me porvarit taas, jotka rauhallisissa oloissa hyödymme ja vaurastumme, olemme nyt kuin jyvät kahden myllykiven välissä, jos liitymme ylimmäiseen tai alimmaiseen, niin muserrumme murskaksi joka tapauksessa.