— Kohtaloni on käsissäsi, Gertrud, ja jos sinun sydämmessäsi ei ole tilaa minun rakkaudelleni, niin särjen sen ihanan lähdekuvan, joka sieluni pohjassa päilyy, pirstaleiksi ja asetan sen sijalle toisen, ajan epäjumalan Molokhin, jolle kaikki uhrataan: kunnian. Käteni kykenee käyttämään miekkaa, Italian taitavimmat miekkailumestarit ovat olleet opettajiani, ja Rooman lain ongelmat ovat minulle tuttuja, ja niiden avulla aukenevat kaikki tiet, jotka muuten ovat suljetut. Alamailla on nykyrään sotapäällikköjen ja valtiomiesten koulu, minä tarjoan miekkani ja kynäni Morits Oranialaisen palvelukseen eikä hän ole niitä hyljäävä. Ja se tie johtaa kunniaan ja mahtavuuteen.
Kun Antonio alkoi puhua, tajusi Gertrud vaistomaisesti, mitä oli tuleva, ja tunteiden tulva sai koko hänen sisällisen olentonsa värisemään, vaan sitte tyyntyi hän vähitellen ja nyt kuvautui hänen kasvoissaan vieno surumielisyys ja melkein ylenluonnollinen rauha loisti hänen silmistään.
— Olen useasti mielessäni kuvitellut, että tämä hetki olisi tuleva, ja nyt se on tullut, — Antonio, ja pikemmin kuin olisin voinut aavistaakaan. Luin äsken erästä vanhanaikuista kirjaa; siinä kerrottiin kahdesta rakastavasta, jotka eivät toisiansa ymmärtäneet tai eivät tahtoneet ymmärtää, ja siten saattoivat toisillensa paljon sieluntuskia ja murhetta. — Kerronko sen sinulle, Antonio: Kaunis Dorinde rakasti Floriania — niin kerrotaan tuossa vanhassa tarinassa — - vaan salaisesti ja ilman toivoa, sillä Florian ei näkynyt hänestä välittävän. Hän leijaili huvista huviin kuten perhonen kesällä, ja ihana Dorinde itki yksinäisyydessänsä. Viimein näkyi Florian kyllästyneen, hän palasi Dorinden luo ja hänen sydämmessänsä syttyi tulinen, kaikki kuluttava liekki, jonka esineenä oli juuri tämä kauan hyljitty Dorinde. Vaan yksinäisyys oli Dorinden mielessä synnyttänyt katkeruutta, ja hänen ylpeytensä kehoitti häntä kostamaan Florianille. Ja Florian parka kuihtui ja kuihtui ja Dorinde leikitteli vaan hänen kanssansa. Viimein sillä tarulla oli hyvin surullinen loppu.
Myöskin minun sydämessäni kaikuu loukatun ylpeyden ääni, joka kuiskaa: Ei ole Antonio sinulle vielä milloinkaan puhunut rakkauden sanoja ja nyt kun hän äkkiä palajaa, vaatii hän, että sinun sydämmesi olisi valmis häntä vastaanottamaan ja tuntemaan samaa rakkautta, joka hänen sydämmessään on syttynyt. Vaan ylpeyden äänellä ei ole minusta mitään viehätystä, ylpeys on kylmä kuten helmet kaulassa, ne kimaltelevat ja hohtavat, vaan ne eivät lämmitä. Ja Gertrud nousi ja asetti kätensä Antonion olkapäille ja katsoi häntä silmiin, sitte jatkoi hän,:
— Sinä ilkeä Antonio, kuinka paljon olen kärsinyt sinun kauttasi. Luuletko, että minun sydämmeni on ollut tunnoton? Kuinka kauan olen häilynyt toivon ja toivottomuuden välillä. Olen kuullut, että etelän naiset ovat viehättäviä, lumoavia, että ne kietovat miehet pauloihinsa, joista harva voi irtautua. Kun ajattelin tätä kaikkea, vetäytyi sydämmeni kokoon, ja useasti näytti kaikki, mikä ympäröi minua, vähäpätöiseltä, sillä sinua olen lempinyt jo kauan, sinä olet ollut päivieni ajatus ja öitteni unelma. Sietämättömältä tuntui minusta se ajatus, että toinen saisi kaiken sen rakkauden, hellyyden, jota pidin oikeastaan minulle kuuluvana.
— Anteeksi, Gertrud, sopersi Antonio, minä olen ollut ymmärtämätön, niin paljon onnea on ollut tarjona ja väliäpitämättömästi olen kulkenut sen ohitse.
— Se onkin jo unhotettu, vastasi Gertrud vienosti hymyillen, enkä milloinkaan enää aio sinua siitä soimata. Ja jollet olisi ilmaissut tunteitasi, olisin minä kätkenyt rakkauteni, enkä olisi siitä milloinkaan kertonut. Se oli vakaa päätökseni.
— Kiitos! Sinä palkitset pahaa hyvällä.
— Tunnen nyt itseni niin rauhalliseksi, kun sinä Antonio olet kotona minua suojelemassa. Täällä on pahat ajat, vierasta sotaväkeä kaupungissa ja ilmisota voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja Gertrud vetäytyi lähemmäs Antoniota ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.
— Kävin jo Katarina-tätiä tervehtimässä ja huomasin, että teilläkin on majoitus talossa, Puolalainen kapteeni, ylpeän ja korskan näköinen mies puheli paraillaan Katarina-tädin kanssa, kun minä astuin huoneeseen.