— Vanha Vappu, jatkoit sitten, on sanonut minulle, että jos joku löytää nelilehtisen apilaan ja kastelee sen lehdet vanhan Viipurin lähteessä ja antaa sen rakastetullensa, niin tuottaa se suurta onnea ja ikuista rakkautta. Ja sitte annoit sen minulle ja käskit minun säilyttää sitä kallisarvoisena talismanina, Sitte juoksit nauraen tiehesi.
— Ja sitte sinä heitit sen pois ja juoksit minun perästäni muiden luoksi, sanoi Gertrud hymyillen.
— Minä kätkin sen huolellisesti, ja vein sen kerallani matkoilleni. Bolognassa mestari Guiseppe, taitava kultaseppä, teki sille turvallisemman säilöpaikan.
Samassa veti Antonio poveltansa kultaisen, sydämmen muotoisen medaljongin, jonka yläpuoli oli viheriäisen tahkotun lasin peittämä. Sen alta näkyi nelilehtinen apilas, tietysti vaalentuneena ja kuivana, vaan viheriän lasin läpi näytti se tuoreelta ja nuortuneelta. Gertrud kalpeni, ja omituiset väreet ilmaantuivat hänen suupieliinsä.
Vaan Antonio jatkoi:
— Kuten viheriä lasi säilyttää apilaan vaalenemasta, samoin ihmissielu sisimmässä syvyydessä säilyttää kuvia, jotka eivät vaalene eivätkä haihdu, vaan paremmin kuin maalarien loistavat värit uhoittelevat aikaa ja pysyvät aina tuoreina, aina viehättävinä, siten todistaen ihmissielun ylevämpää alkuperää. Semmoisena kuvana on sielussani säilynyt tuo ihana kesäilta, korkea vuorenharjanne viehättävine kuvineen, ja sinä, Gertrud, kumartuneena peilikirkkaan lähteen yli. Kun kuljeskelin niissä uhkeissa palatseissa, joihin italialaiset ruhtinaat ovat koonneet maanmainioiden mestarien nerotuotteita, madonnankuvia ja ideaalisesti kauniita naisia, näin minä hengessäni aina toisen kuvan välkkyvän niiden takana, ihanamman, elävämmän ja tuoreemman ja silloin ajattelin minä sen taulun päähenkilöä tuolla kaukana kylmässä, vaan kuitenkin ihanassa pohjolassa, ja samoin kuin muuttolinnut, pääskyset ja peipposet pyramidein huikaisevasta maasta ja Italian orange- ja myrttilehdoista halajavat pohjolaan, samoin minunkin henkeni ikävöi tänne rakkaaseen kotimaahan, jossa aurinko loistaa niin vienosti, niin kullankellertävänä, ja jossa valoisat, hiljaiset kesäyöt täyttävät mielemme sanomattomalla ihastuksella.
Antonio vaikeni ja loi katseensa Gertrudiin. Tämä hengitti raskaasti, ja hänen äsken vaaleat kasvonsa olivat saaneet rusoittavan hohteen.
— Gertrud, sanoi Antonio melkein rukoilevasti, siitä on nyt toistakymmentä vuotta, kun sinä ensikerran saavuit kaupunkiimme. Minä muistan sen päivän tarkoilleen; olin silloin noin viidentoista vuoden vanha poikanen. Isäni ja Katarina-tädin kanssa olin tullut sinua vastaanottamaan. Ujona ja arastelevana astuit sinä maalle. Jo silloin tunsin ääretöntä myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Sittemmin olemme viettäneet monta iloista hetkeä keskenämme, ja meidän lapsuutemme muistot ovat melkein samankaltaiset.
Antonio vaikeni hetkisen, sitte jatkoi hän hiukan päättäväisemmin.
— Sinä tiedät, Gertrud, että isäni hartain toivo on ollut, että me kaksi solmisimme elämän liiton. Hän on useasti puhunut minulle siitä. Ja jos oikein olen häntä ymmärtänyt, olisi tämä Katarina-tädinkin hartain toivo. Vaan ihmissydän on omituinen kappale, täynnä toiveita, mielitekoja, joita se ei itsekään tunne eikä ymmärrä. Se tavoittelee pilventakaisia, etsii onnea kaukana ja hylkää lähellä olevan, jota tarjotaan. Samoin oli minunkin laitani. Nyt vasta viime matkallani on kaikki minulle selvinnyt. Nyt tajuan, että rakastan sinua, Gertrud, että jo hamasta lapsuudestani olen sinua rakastanut. Elämän virvatulet eivät enää viekoittele minua harhateille, tieni on selvänä edessäni. Nyt olen tullut kuulemaan päätöstä sinun huuliltasi; kun viestit rauhattomuudesta ja herttuan aiotusta sotaretkestä saapuivat Hollantiin, tunsin maan polttavan jalkojeni alla ja päätin heti palata tänne. Kiihoittunut mielikuvitukseni kuvaili sieluni eteen kaikenlaisia vaaroja, jotka sinua uhkaavat, ja olen tullut sinua suojelemaan.