— Senpätähden tahdoinkin sinua hämmästyttää odottamattomalla tulollani, sanoi hän hetken kuluttua.

— Nyt täytyy sinun asettua tähän viereeni ja kertoa tarkalleen, missä nyt olet oikeastaan oleskellut sen ajan, jonka olet ollut poissa kotoa.

Antonio istuutui turvepenkille ja kuvaili lyhyissä piirteissä matkoistaan, olostaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa.

Huomaavaisesti kuunteli Gertrud hänen puhettaan, niinkuin avaantunut kukka imee kastetta ja auringonvaloa, ja tarkasteli salaa hänen kasvonpiirteitään ja liikkeitään. Viimein sanoi hän hiukan soperrellen:

— Luultavasti olet nyt niin kiintynyt noihin uusiin oloihin, että vastahakoisesti palajat kotia. Olet nähnyt siellä niin paljon loistavaa, ylhäistä ja hienoa, että me täällä näytämme sinusta sangen vähäpätöisiltä ja tyhmiltä.

Antonio hymyili surumielisesti.

— Siitä tulet kohta vakuutetuksi. Muistatko, Gertrud, minkä lahjan annoit minulle samana kesänä, jona läksin tälle pitkälle ulkomaamatkalleni?

— Lahjanko? Sitä en voi todellakaan muistaa.

— Tahdon auttaa muistoasi. Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme tehneet huvimatkan vanhaan Viipuriin, tuonne luonnonihanaan paikkaan Suomenvedenpohjan rannalla. Isäni, täti Katarina ja muut huvimatkaan osanottajat olivat jääneet loitommalle, me taas kiipesimme tuolle äkkijyrkälle vuorenharjulle, josta on niin ihana näköala, yli metsien, siintävän selän ja viheriäin nurmikkojen. Sitte laskeuduimme alas pitkin äkkijyrkkää harjannetta. Sen juuressa pulppuaa kirkas ja kylmä lähde niityn tasaisesta pinnasta. Tällä lähteellä on ollut suuri maine aina pakanuuden ajoilta, ja monta tarua liikkuu siitä kansassa. Sinä kumarruit lähteen yli, ja kuvasi näkyi sen pohjalla viehättävänä ja rusoittavana. Äkkiä päästit sinä huudahduksen.

— Katso, Antonio, minä olen löytänyt nelilehtisen apilaan, ja näytit sen minulle. Ja todellakin aivan lähteen vieressä kasvoi uhkea nelilehtinen apilas, kastellen lehtiään sen kristallikirkkaassa vedessä.