Sitte keskeytti hän äkisti puheensa, pyysi anteeksi, että hänen täytyi poistua, vaan tärkeät virkatoimet vaativat hänen läsnäoloansa linnassa. Kun Katarina ja Antonio olivat jääneet kahden kesken, alkoi Katarina rouva kysellä uutisia kotikaupungistaan Lybekistä, josta Antonio nyt viimeksi tuli.
— Serkkunne, hyvä täti, tuo arvoisa raatiherra, sukunsa pylväs ja tuki, voi hyvin, ja myös muut sukulaisenne. Minä tuon kirjeitä mukanani, paljon terveisiä, sekä lahjoja, jotka piakkoin lähetän Teille.
Katarina rouva avasi kirjeet ja alkoi lukea niitä mielihyvällä, Antonio taas katseli odottavasti ympärilleen, vaan Gertrudia ei näkynyt missään. Katarina rouva huomasi viimein hänen kysyvät katseensa ja sanoi hymyillen:
— Sinä kaipaat Gertrudia, hän on mennyt kävelemään, en tiedä tarkoin mihin, arvelen sentään, että tapaat hänet luostarin kirkkotarhassa, se on viime ajoilla tullut hänen lempipaikaksensa. Luulen sitäpaitsi, että tyttö on alkanut ikävöidä kotimaahansa, olen tarjoutunutkin seuraamaan häntä sinne ja oleskelemaan siellä jonkun aikaa, vaan hän on vakuuttamistaan vakuuttanut, ettei hän ollenkaan tätä nykyä halua sinne palata.
Antonio varustihe lähtemään. Otettuaan jäähyväiset Katarina rouvalta suuntasi hän kulkunsa luostarinkirkon puutarhaan.
Kaupungin kaakkoiskulmassa, siinä missä valtavat muurit yhtyvät toisiinsa n.k. munkkitornin luona oli luostarikirkko puutarhoineen. Ennen oli tässä ollut dominikanien eli mustainveljesten luostari. Reformatsiooni oli karkoittanut munkit heidän rauhallisista kammioistansa, säälimätön Kustaa Vaasa oli muuttanut luostarirakennukset vilja-aitoiksi, ja ne muurit, jotka ennen olivat kaikuneet munkkien askeleista, rukouksista ja hurskaista lauluista, alkoivat nyt rappeutua, ja ainoastaan hiirien nakerrukset häiritsivät yksitoikkoista hiljaisuutta. Itse luostarikirkko oli muutettu protestanttiseksi temppeliksi, ja suomalainen seurakunta vietti siinä jumalanpalvelustaan. Vaan luostaripuutarhassa, jossa ennen synkät, itseään kiduttavat dominikanit olivat käyskennelleet rukousnauhoineen, humisivat nyt lummeat vaahterat ja lehmukset, kantaen todistusta istuttajiensa hyödyllisestä toimesta. Niiden suhinassa kuului ikäänkuin ääniä menneiltä ajoilta, kertoen kamppauksista ja taisteluista, joissa ihmissydän oli saavuttanut mitä suurimman voiton, voiton itsensä yli.
Puutarhan äärimmäisessä osassa oli matala turvepenkki lehmuksien ja vaahterien suojassa. Tämä oli Gertrudin lempipaikka. Siinä oli hänellä tapana istuskella tuntikausia, käsityö helmassa ja katse luotuna ulapalle, joka levisi Uuraan ja kaupungin välillä. Nytkin oli hän etsinyt turvapaikkansa, jo kaukaa näki Antonio hänen vaalean pukunsa loistavan puiden takaa. Syksyinen aurinko loi vinoja säteitään puiden lehdille, kamomillakasvi täytti ilman väkevällä tuoksullaan, syksyn kukat, jotka vielä yöhalloilta olivat jääneet eloon, rehoittivat kellertävissä puvuissaan, tanacetum, leontodon ja chrysanthemum upeilivat vielä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta.
Kellastuneet lehdet ja kuivat oksat ratisivat Antonion jalkain alla. Tämä kahina herätti haaveksijan ajatuksistaan. Hän käänsi päänsä ja loi katseensa tulijaa kohti. Auringon valo tuli sivulta, tunkeutui vaahterien tuuheiden lehtiryhmien läpi ja heitti vuorotellen väriseviä varjojaan ja kirkkaita kuvioitaan Gertrudin kasvoille. Vaan suuremmasta aukosta pääsi kirkas ilta-aurinko vapaasti kullanheleänä kimaltelemaan hänen ruskeissa hiuksissaan ja palmikossa, joka riippui pitkin selkää. Antonion odottamaton ilmestyminen ja siitä johtunut mielenliikutus oli vaikuttanut häneen hervaisevasti, kasvot näyttivät kalpeilta ja silmät loistivat tavallista suurempina. Vaan kohta voitti hän hämmästyksensä ja tervehti tuttavanomaisesti Antoniota.
— Viimeinkin! Kuinka kauan olen sinua odottanut! Kuinka monasti olen tässä istunut, tähystellen joka laivaa, mikä kaupunkiamme kohti vaan pyrkii. Äärettömän iloinen olen tulostasi, ja hän ojensi kätensä Antoniolle.
Antonio tarttui Gertrudin käteen, piti sitä kauan omassansa ja katsoi häntä silmiin.