— Voi meitä poloisia! huudahti Antonion äiti lyöden käsiään yhteen. Nyt verilöyly alkaa! Mikähän tästä seurannee? Leivoksenikin olen unhoittanut, johan ne saavat liiaksi paistua! ja pormestarin rouva poistui kiiruusti kyökkiinsä.
Antonio avasi joutuisasti akkunan ja heitti katseen merelle. Hän näki meren kirjavana valkeista purjeista, jotka vähitellen katosivat näköpiiristä luoteiseen Tervaniemen taakse, siten välttäen niitä kuulia, joita linnan tykit singahuttelivat, ja myös etsien syvempää rantaa maallenousua varten, jota tavataan vasta Neitsytniemen luoteisessa osassa.
Samassa palasi pormestari kotia.
— Herttua on tullut ja varustaikse hyökkäämään heti maallenoustuaan.
Tule, Antonio! Lähtekäämme muurilta tarkastamaan tapausten vaiheita.
Kaupungissa vallitsi suuri hälinä ja sekasorto. Kansa tulvaili joukottain muurille, nousivatpa muutamat katoillekin ja tuomiokirkon kellotapuliin voidaksensa täydellisesti nähdä tätä harvinaista näytelmää. Vallille Rinkiportin luona, johon pormestari ja Antonio pysähtyivät, oli kokoontunut paljon etevimpiä porvareita, jotka suurella mielenkiinnolla seurasivat tapauksia toisella puolen salmea.
Linnan portit aukenivat, ja taajoissa joukoissa ratsastivat Virosta tulleet rakuunat taisteluun. Etunenässä nähtiin William Fahrensbach ja Kaspar Tiesenhausen, myös Adam Janecki, Jaakkima Greve ja vielä eräs puolalainen Aleksander Dombuski olivat mukana. Adam Janecki ratsasti mustalla hevosella, jonka suitsen ja satulan helat kimaltelivat auringossa.
Nopeasti ja ripeästi oli herttua tuonut väkensä ja muutamia tykkejä maalle; kun rakuunat näkivät harvalukuisuutensa, sytyttivät he tuleen muutamia myllyjä ja etäämpänä olevan, mutta linnaan kuuluvan etuvarustuksen.
Jo ensimmäiset tykinlaukaukset matkaansaattoivat suurta vahinkoa rakuunain rivissä. Usea ratsastaja sortui hevosen selästä, ja hevoset laukkasivat tyhjinään linnaan takaisin. Ja kun herttua itse joukkojensa etunenässä teki ankaran hyökkäyksen, hajoutuivat Tiesenhausenin rakuunat hurjaan pakoon. Turhaan koetti Tiesenhausen muutamien uskollisten kanssa sytyttää Siikaniemen etukaupunkia tuleen, siihen ei ollut enää aikaa; täyttä neliä ratsastaen täytyi hänenkin etsiä turvaa linnasta. Herttua oli voittanut ensi rynnäköllä.
Tämä lyhyessä ajassa saavutettu voitto synnytti sekalaisia tunteita katsojissa. Linnan akkunasta olivat Arvid Tavast, mestari Bilangh ja Laurentius Erici nähneet tarkoin melkein kaikki taistelun vaiheet. Synkkänä, sanaakaan sanomatta tuijoitteli Laurentius Erici taistelevain joukkoon, jotka välistä peittyivät tomupilviin, ja lihakset hänen kasvoissaan sytkähtivät, kun hänen katseensa eroitti herttuan, joka rohkeasti antautui vaaralle alttiiksi.
— Tuolla kerettiläisellä on paljon rohkeutta ja kylmäverisyyttä, mutisi hän itsekseen ja heitti tutkivan katseen mestari Bilanghiin, jonka kylmät kasvonjuonteet eivät osoittaneet surua eikä iloa, ainoastaan välinpitämättömyyttä.