— Taivas ei anna mitään ilman ponnistusta ja työtä. Ei ole vielä kaikki toivo mennyttä, olen ennenkin ollut tällaisessa tilassa ja olen kuitenkin pelastunut. Säilyttäkää malttinne, mestari Didrik.
Laiva kiiti eteenpäin kauhistavaa vauhtia. — Jos tämmöistä vauhtia kestää kauan, vie se meidät takaisin Viron rannalle, tai kauas Itämerelle, arveli pater Laurentius ja tuijotti synkästi pimeyteen.
Mestari Didrik pysyttihe paikoillaan paterin läheisyydessä ja koetti katseellaan havaita jotakin synkeydestä. Äkkiä alkoi pimeä joukkio, joka kohosi aalloista, näkyä. Samassa selitti kapteenin tottunut korva omituisen kohinan, joka tuntuvasti erosi tuulen huminasta.
Sinertävä salama välähti avaruudessa, ja sen valossa näkivät laivassaolijat aution rannan, kaksi ulkonevaa soikeaa, sileää kallioista nientä ja niiden välillä pienoisen lahden. Vähän taampana kohosi ranta kallioiksi, mäiksi ja kauempaa häämöitti metsä. Aallot hyökyivät kellertävänä vaahtona vasten rantaa, vyöryivät yli sileiden kalliokaistaleitten ja pysähtyivät vasta siihen, missä kallio alkoi kohota, kastellen suolaisella vaahdollaan marjanvarret, kanervat ja maksaheinät, joita kasvoi kallionrinteillä.
Valaistusta oli kestänyt vaan hetkisen. Vaan se oli ollut tarpeeksi ilmoittamaan laivaväelle heidän toivottoman tilansa. Synkkä pimeys vallitsi taas, mutta pater Laurentius oli yhä vielä näkevinään kallioisen rannan, vaahtoisan meren ja merimiesten kalpeat kasvot.
— Me olemme hukassa, huudahti mestari Didrik. Myrsky ajaa meidät auttamattomasti kiviä, kallioita vastaan. Tuo kallioinen maa on Suursaari, jonka sivuitse äsken purjehdimme. Alus on mennyttä, koettakoon jokainen pelastaa henkensä miten paraiten voi.
Pater teki ristinmerkin lausumatta sanaakaan. Hetken kuluttua kuului kauhea rysähdys, jahti oli tarttunut vedenalaiselle karille. Pohjalankut musertuivat, vesi tunkeutui sisään, täytti kajuutat ja ruoman; samassa kadotti alus tasapainon, heittäytyi kyljelleen, upposi ja painui vähitellen näkymättömiin, ja veden pinnalla alkoi lilliä esineitä, joita aallot kiskoivat irti hylystä.
Pater, mestari Didrik ja miehistö oli heittäytynyt veteen. Paikka, jossa alus oli sattunut karille, oli noin kolme- tai neljäkymmentä syltä rannasta, jonka he taannoin olivat nähneet salaman valossa. Matka ei siis ollut pitkä, vaan mahdottoman suuret aallot ja synkkä pimeys tekivät taitavallekin uijalle maallenousun sangen vaikeaksi, koska laineet äärettömällä voimallaan uhkasivat musertaa heidät rannan kiviä ja kallioita vastaan.
Pater Laurentius oli tarttunut vedessä uiskentelevaan esineeseen, jonka hän sittemmin huomasi kajuutan särkyneeksi oveksi. Aallot kiidättivät hänet aika vauhtia; suuri aalto viskasi hänet maalle juuri siinä, jossa kalliolohkareet muodostivat lahdentapaisen poukaman. Kesän kuluessa oli siihen kokoontunut paljon kuivia kaisloja, turaa ja ruo'on juuria, joista oli syntynyt pehmeitä mättäitä kivien väliin. Tähän viskasi laine paterin, hänen onnistui pimeässä hapuellen saada molemmilla käsillään kiinni käyrästä, kuivuneesta petäjästä, joka juurillaan imi niukkaa ravintoa kallionkolosta. Aalto vetäytyi takaisin hänen ylitsensä, mutta pater jäi kuivalle maalle ja — pelastui.
Pater Laurentius kapusi varovaisesti ylöspäin siksi kunnes hän saavutti paikan, johon aallot eivät ulottuneet. Hän pudisti meriveden vaatteistaan ja ojensi jäseniään tullakseen vakuutetuksi, ettei hän ollut vahingoittunut.