Päästyänsä turvaan koetti hän saada selvää toveriensa kohtalosta. Vaan myrskyn pauhina ja synkkä pimeys estivät kaikki yritykset tässä suhteessa. Mitään inhimillistä olentoa ei hän voinut huomata läheisyydessään. Hän vaipui mietteisiin, jotka eivät juuri olleet suloisinta laatua.
Tämä keskeytys oli tullut aivan odottamattomasti. Hänen mielensä ja hänen halunsa hehkui Viipuriin. Joka hetki oli kallis, kenties oli jo herttua saapunut piirittämään kaupunkia, ja kun se täydellisesti oli saarrettu, silloin oli pääsykin sinne vaikeaa. Nyt hän oli vankina tällä kurjalla kalliosaarella, kaukana tapahtumain polttopisteestä ja pakoitettuna toimetonna odottamaan vapahdusta tahi pelastusta. Kenties oli saari vielä asumaton ja hän saisi pitkätkin ajat odottaa, siksi kunnes joku purjehtija sattuisi hänet huomaamaan.
Hiljainen valitus tai oihkiminen herätti hänet näistä ajatuksista. Hän kuunteli tarkasti. Myrskyn ja aaltojen pauhinasta huolimatta oli hän kuulevinansa ihmisolennon valitusta. Uteliaana ja toivoen löytävänsä jonkun toverin onnettomuudessa ohjasi pater askeleensa sinne, josta valitus kuului. Aivan lähellä tyrskyn reunaa virui ihmisolento, jonka pater pimeässäkin tunsi mestari Didrikiksi. Hän makasi tiedottomana, ainoastaan taajat hengitykset osoittivat, että hänessä vielä oli henki. Kun pater Laurentius kädellään koski hänen päähänsä, tunsi hän jotakin lämmintä ja samaskaista, jonka hän kohta havaitsi vereksi. Luultavasti oli hyöky paiskannut laivurin vasten teräviä kiviä, ja siinä tilaisuudessa oli hän saanut haavan päähänsä. Pater pyyhkäsi hiukset syrjään ja alkoi vedellä valella pyörtyneen päätä. Sitte otti hän laivurin syliinsä ja kantoi hänet keveästi kuten lapsen turvallisempaan paikkaan.
Hetkisen kuluttua avasi laivuri silmänsä. Hän käsitti heti asemansa.
— Tekö olette, arvoisa isä? Se oli vaarallinen maallenousu. Viidessä haaksirikossa olen ollut, kuudennessa olin nyt vähällä menettää henkeni. Missä ovat seuralaisemme?
— Luultavasti ovat he löytäneet hautansa aalloissa, Rauha olkoon heidän sieluillansa. Minä olen lähettävä esirukouksia korkeuteen heidän sielujensa pelastukseksi. — Olemmeko joutuneet vallan autiolle saarelle, mestari Didrik?
— Olisi melkein parempi, jos niin olisi asian laita. Saarella asuu raaka, uhkamielinen ja saaliinhimoinen väestö ja voimme pitää itseämme onnellisina, jos hengissä pääsemme heidän käsistään.
Mestari Didrik oli sanonut totuuden. Suursaari, jossa nykyään on noin satakuusikymmentä taloa, oli silloin harvasti asuttu.
Rauhattomina sotavuosina olivat mantereen asukkaat paenneet tänne ja saavuttaneet turvallisen piilopaikan. Täällä meren suojassa kasvoi karaistu ja rohkea sukupolvi huolimatonna laista ja esivallasta ja elätti itseään kalastuksella, hylkeenpyynnillä ja rantaryöstöllä. Harvoin tuli joku purjehtija tai muu syrjäinen saarelle, jonka porfyyrikalliot jylhinä ja pääsemättöminä kohoavat merestä. Koillista kohti avoinna on hyvä satama, joka antaa suojaa aluksille. Saari on nykyjään metsätön, mutta entiseen aikaan kasvoi täällä sankka metsä, joka kuitenkin aikojen kuluessa on tullut käytetyksi laivahirsiksi ja mastopuiksi. Sen suojassa olivat talot hyvästi kätketyt ja ainoastaan kohoava savu ilmaisi purjehtijalle ihmisasuntoja.
Kun mestari Didrik ja pater Laurentius olivat vilkkaassa keskustelussa, alkoi äkkiä kuulua askeleita ja ihmisääniä ja lyhdyn valo pilkki pimeässä heijastuen märkiin kallioihin ja vaahtoilevaan tyrskyyn.