ÄITI (puikoilla neuloen). Laulakaas jotain! Brackenburg säistää niin somasti. Ennen te olitte niin iloisia, silloin oli aina jotain jolla minä sain nauraa.
BRACKENBURG. Niin ennen!
KLAARA. No, lauletaan nyt jotakin!
BRACKENBURG. Mitä vaan tahdotte.
KLAARA. Mut oikein iloisesti vaan ja vinhaan! Se on eräs sotilaslaulu, minun mielilauluni.
(Klaara kerii lankaa ja laulaa yhtenä Brackenburgin kanssa.)
Taas torvi se soipi,
Ja rummutetaan!
Aseissa on armas,
Ja joukkoahan
Hän, kas, komennoipi,
Ja peits' salamoipi.
Mun syömmeni sykkii:
Siell' olla jos vois!
Jos takki ja housut
Ja hattu mull' ois!
Ma urhona, kultan',
Sua seuraisin,
Pois kulkisin kauvas
Vihollisihin;
Ja voimamme voittais,
Ja aukeisi ties.
Mik' onni tok' koittais,
Jos öisin ma mies!
(Brackenburg on laulun aikana usein katsonut Klaaraan; vihdoin tyrehtyy hänen äänensä, kyyneleet tulevat hänen silmiinsä, hän heittää vyyhden ja menee ikkunan eteen. Klaara laulaa yksinänsä laulun loppuun, äiti, puoleksi vihassa, viittaa tälle, joka sitten nousee ylös, menee muutamia askeleita Brackenburgiin päin, käännäksen puolittain epävakaisena takaisin, istuksen.)
ÄITI. Mitähän lienee kadulla, Brackenburg? Minusta kuuluu kuin väki marssisi.