BRACKENBURG. Se on hallitsijattaren henkivartio.
KLAARA. Nyt tähän aikaan? Mitähän se lienee? (Hän nousee ylös ja menee ikkunan eteen Brackenburgin luo.) S'ei ole jokapäiväinen vartio, niit' on paljon enemmän! Lähes koko hänen joukkonsa! Oi, Brackenburg, menkää ja kuulustakaa vähän, mitä siell' on tekeillä! Se mahtaa olla jotain erikoista. No menkää, hyvä Brackenburg, tehkää mulle se palvelus!
BRACKENBURG. Minä menen. Minä olen tuossa paikassa taas täällä.
(Hän tarjoo lähtiessään kättä Klaaralle; tämä antaa kättä.)
ÄITI. Sinä jo taas laitat hänen pois.
KLAARA. Minä olen utelijas. Ja sitä paitsi minua vaivaa hänen läsnä-olonsa. Yhä vielä en tiedä, kuin käyttäitä häntä kohtaan. Minä teen hälle väärin, ja se kalvaa mun sydäntäni, että häneen pitää sellaisen välin tuntua niin syvällisesti. — Ja kumminkaan, enhän minä sille mitä voi!
ÄITI. Se on niin uskollinen poika.
KLAARA. En minäkään voi olla muuta kuin ystävällinen häntä kohtaan. Minun kätenikin puristaa usein hänen kättään, ihan minun ajattelemattani, kun hän niin vienosti, niin rakkaasti siihen tarttuu. Minua soimaa se tunne, että minä viekastan, että minä hänen sydämessään pidän turhaa toivoa eleillä. Minä olen pahassa pulassa siitä. Jumala tietää, että min' en tahallani häntä petä. En minä tahdo, että hänen pitää toivoa, enkä minä toki voi kärsiä, että hän epätoivoon nääntyy.
ÄITI. S'ei ole oikea teko.
KLAARA. Minä pidin hänestä paljon ja vieläkin suon sydämessäni hyvää hänelle. Minä olisin voinut mennä hälle vaimoksi, ja min' en usko koskaan olleeni häneen rakastunut.