ÄITI. Onnellinen sinä ainakin olisit ollut hänen kanssaan.
KLAARA. Min' olisin turvattu ja viettäisin rauhallista elämää.
ÄITI. Ja että tämä asia on kokonaan mennyt myttyyn, siihen sinä itse olet syypää.
KLAARA. Minä olen kummallisessa tilassa. Kun minä koetan ajatella, mitenkä se niin on mennyt, niin minä ymmärränkin sen ja en ymmärrä. Ja sitten, jos minä taas vain nähdä saan Egmontia, niin minä silloin tajuan niin selvään kaikki tyynni, niin, paljon enemmän voisin minä siiloin tajuta. Oi, mikä mies hän on! Kaikki maakunnat jumaloivat häntä, ja minä, enkö hänen sylissään olis' onnellisin olento maan päällä?
ÄITI. Vaan mitenhän sulle käynee vastaisuudessa?
KLAARA. Ah, minä kysyn vaan: rakastaako hän minua; ja tokko hän rakastaa minua, — kysymyspä sitä!
ÄITI. Ei saa muuta kuin sydämen surua lapsistaan. Saa nähdä, miten tämä päättyy! Yhäti surua ja huolta! Täm' ei pääty hyvin! Sin' olet itsesi saattanut onnettomaksi, minut onnettomaksi!
KLAARA (tyynenä). Te sallitte sitä kuitenkin alussa.
ÄITI. Min' olin, Jumala paratkoon, liijan hyvä, min' olen aina liijan hyvä.
KLAARA. Kun Egmont ohi ratsasti ja minä ikkunaan lensin, niin toruittenko mua silloin? Ettenkö itsekin tullut ikkunan eteen? Kun hän tänne katseli, hymyili, päätään nyökytti, mua tervehti, oliko teillä mitä sitä vastaan? Ettenkö hyvin tuntenut, että teitä kunnioitetaan tyttäressänne?