ÄITI. Tule mulle tekemään vielä nuhteita!
KLAARA (liikutettuna). Kun hän sitten useammin tuli tätä katua, ja me hyvin huomasimme, että hän minun tähteni suuntasi tiensä tänne, ettenkö sitä itse havainnut salaisella ilolla? Huusittenko mua pois, kun minä ikkunan ääressä seisoin ja häntä odotin?
ÄITI. Osaisinko minä arvata asian niin pitkälle menevän?
KLAARA (tyrehtyvällä äänellä, kyyneleitä pidätellen). Ja kun hän eräänä iltana, vaippaansa verhoutuneena, meitä lampun ääressä hämmästytti — ken oli kerkeä häntä vastaanottamaan, kun minä jäin tuolille kuin kahleissa istua tuijottamaan?
ÄITI. Ja osasinko minä peljätä, että tämä onneton rakkaus voisi mielevän Klaaran niin äkin tenhota? Minun täytyy nyt kärsiä, että tyttäreni —
KLAARA (silmät vesikiehteissä). Äiti! Te sitä tahdoitte niin! Teitä oikein huvittaa kiusata minua.
ÄITI (itkien). Niin itke vielä! Tee minut vielä kurjaa kurjemmaksi haikeudellasi! Eikö siinä jo ole minulle murhetta kyllin, että minun ainoa tyttäreni on hylky — hyljätty olento?
KLAARA (kylmästi, nousten ylös). Hyljätty! Egmontin rakastettu hylky? Kuka ruhtinatar ei tältä Klaara-raukalta kadehtisi sen miehen rakkautta? Oi, äiti — armas äitini, niin te ette puhunut ennen. Kulta äiti, olkaasta hyvä taas! — Kansa, mitä tuo ajatteleekin, naapurittaret, mitä nuo kuiskuttelevatkin — mitä minä siitä! — Tämä huone, tämä pikku maja on taivas, siitä päivin kun Egmontin rakkaus täällä asuu.
ÄITI. Niin, hänest' ei voi olla pitämättä! Se vasta on tosi. Hän on aina niin ystävällinen, niin vapaa ja avonainen.
KLAARA. Ei yhtä veripisaraa häness' ole vilppiä. Ja nähkääs, äiti, hän kuitenkin on se suuri Egmont. Ja kun hän tulee minun tyköni, mitenkä hän on herttainen, mitenkä hän on hyvä! Mitenkä hän mielellään tahtoisi multa salata säätynsä, sankaruutensa, mitenkä hän hempii minua! — niin kokonaan ehyt ihminen, ehyt ystävä, ehyt rakastaja!