KLAARA. Saadaanko teitä nähdä huomenna? Mun pitää vähän pukeutua. Serkku tulee, ja minä näytän kovin hulttiolta. Mua auttakaas joku pikku silmänräpäys, äiti! — Te ottakaa tämä kirja mukaanne, Brackenburg, ja lainatkaa mulle joku semmoinen historia taasen.
ÄITI. Hyvästi!
BRACKENBURG (kättä tarjoten Klaaralle). Kätenne!
KLAARA (suomatta kättään). Jahka tulette jälleen.
(Äiti ja tytär lähtevät.)
BRACKENBURG (yksinään). Minä olin tarkoittanut heti saman tien lähteä pois; ja kun hän ei siitä ole milläänkään ja antaa minun vaan mennä, niin minä siitä voin tulla hurjaksi. — Onneton! Ja sinua ei liikuta isänmaasi kohtalo, ei tuo kasvava kapina? — Ja yhdentekevä on sinusta, omanko maan mies, vaiko hispanialainen, ja kuka hallitsee ja kell' on oikeus? — Olin minä kuitenkin toinen kytö koulupoikana! — Jos silloin oli joku aine annettu — "Brutuksen puhe vapauden puolesta, puhetaidon harjoitusta varten" — silloin oli toki aina Fritz ensimmäinen, ja rehtori sanoi: jos se vaan olis' säännöllisempää, ei vaan kaikki tyynni olisi niin sikin-sokin mätettyä. — Mut silloin sitä kiehui ja kuohui! — Nyt minä vetelehdän tämän tytön silmän tiellä näin ikään! Minähän en voi häntä kuitenkaan heittää! Ja hänhän ei voi minua kuitenkaan rakastaa! — Ah — ei — hän — hän ei ole voinut kokonaan minua hyljätä — — ei kokonaan — vaan puolittain — ja tyhjään on silloin mennyt kaikki! Min' en enää kestä tätä! — Mahtaisiko se olla totta, mitä mulle eräs ystävä tuonnoin kuiskasi, että tämä tyttö öisin laskee muutaman miehen luokseen, kun hän aina kainoudessaan laittaa minut huoneesta pois ennen iltaa? Ei, se ei ole totta, se on valhe, hävytön, parjaava valhe! Klaara on yhtä viaton kuin minä onneton. — Hän on minut hyljännyt, minut sydämestään syössyt pois. — — Jako minun pitää näin elää elämistäni? Minä en kestä, en kestä sitä! — — Jo järkkyy isänmaani aina rajummin sisällisestä eripuraisuudesta, ja minä vaan riudun sen metelin jaloissa riutumalla pois! Minä en kestä sitä! — Kun torvi toitahtaa, laukaus pamahtaa, käy se minuun läpi ytimen ja luun! Vaan, ah, se ei houkuttele minua! Sepä ei miehistytä minua yhdessä ryhtymään, yhdessä pelastamaan, uskaltamaan. — Kurja, halpa tila! Paremp' on lopettaa elämä kerralla. Tuonnoin heittäysin minä veteen, upposin — vaan tää hädän-arka luonto oli vahvempi; minä tunsin osaavani uida, ja pelastuin vasten tahtoani. — Jos minä vain voisin unhottaa ne ajat, kun hän rakasti minua, — tuntui rakastavan minua! — Minkä tähden se on lävitse mun sisimmän olentoni tunkenut, tuo onni? Minkä tähden nämä toiveet ovat multa kaiken elämän nautinnon nielleet, kun ne samalla näyttivät mulle paratiisia kaukaa? Ja se ensi suudelma! Tuo ainoa! Täällä (panee kätensä pöydälle), täällä me olimme kahden kesken — hän oli aina ollut hyvä ja ystävällinen minulle — silloin näytti hän heltyvän, hän katsoi minuun — maailma pyöri minun silmissäni, ja minä tunsin hänen huulensa huulillani. — Ja — ja nyt! Kuole, koito! Mitä vitkailet sinä? (Hän ottaa pullon taskustaan.) En minä liene suotta sinua tohtori-veljeni rohtolippaasta varastanut, sinä, terveellinen myrkky! Sinun pitää minusta tämä kaiho, tämä hurmos, tämä kalmanhiki ahmaista ja kirvottaa kerralla!
TOINEN NÄYTÖS.
Tori Brysselissä.
Jetter ja eräs Rakennusmestari yhtyvät.
RAKENNUSMESTARI. Mitä minä sanoin? Jo viikko sitten sanoin minä ammattikunnassa, että siitä vielä nousee ankara mylläkkä.