RAKENNUSMESTARI. Kaunis herra!
JETTER. Hänen kaulansa olisi oivallinen herkkupala teloittajalle.
SOEST. Oletko sinä hullu? Mikä hiis' sinuun meni?
JETTER. Tyhmää kyllä, että tuollaista läikähtää päähän. — Minulla nyt on asianlaita näin. Kun minä näen jollakin kauniin, pitkän kaulan, täytyy minun paikalla, vasten tahtoani, ajatella: tuotap' on hyvä latvata! — Nuo kirotut teloitukset! Niit' ei saa päästään pois. Kun poikia on uimassa, ja minä näen jonkun alastoman selkäpiin, paikalla lentää mieleeni tusinoittain niitä, joit' olen nähnyt vitsoilla suomittavan. Jos minua vastaan tulee joku pönkämaha itrakas, kaavaa mun silmiini niinkuin jo näkisin sitä roviolla paistettavan. Yöllä unessa vavahtelee mulla kaikki jäsenet; ei saa yhtään iloista hetkeä. Kaikki hauskuus, kaikki leikkisyys on mielestäni pian unhottunut; nuo kamalat hahmot ovat, tulileimasimen lailla polttautuen, kuvastuneet minun silmiini.
Egmontin asunto.
Sihteeri pöydän ääressä papereineen. Hän nousee rauhatonna ylös.
SIHTEERI. Hän ei vielä tule! Ja minä olen kaksi tuntia jo odottanut, kynä kädessä, paperit edessä, ja juuri tänään olisin niin mielelläni tahtonut päästä aikanaan irti. Olen kuin tulisilla hiilillä. Minä töin tuskin maltan pysyä yhdessä kohti. "Ole tunnilleen täällä", käski hän mulle vielä lähtiessään; nyt ei hän tule. On niin paljon tekemistä, en kerkeä valmiiksi ennen puolta yötä. Tietysti, kyllä hän välisti sukoileekin toisen kohtaa. Vaan parempana minä pitäisin, että hän olis' ankara, ja että hänen hoteiltaan pääsisi toinen määrättynä aikana pois. Sen mukaan osaisi sitten ojentautua. Hallitsijattaren puheilta hän on lähtenyt jo kaksi tuntia sitten. Kuka ties, kehen hän on taipaleella takertunut?
(Egmont astuu sisään.)
EGMONT. Mitä kuuluu?
SIHTEERI. Min' olen altis, ja kolme airutta on vartoomassa.