EGMONT. Anna kirje mulle! (Kun on siihen silmännyt.) Hyvä, rehellinen vanhus! Olitko sinä nuorrakin jo noin karttelijas? Etkö koskaan noussut vallin päälle? Jättäysitkö sinä sotarinnassa sinne, kunne varovaisuus vaatii, rivien taakse? — Se hurskas huolimies! Hän tarkoittaa mun elämäni varjelemista ja mun onneani, älyämättä, että se on elävä kuollut, joka elää omaa itseänsä turvatakseen. — Kirjoita hälle, että hän saa olla huoleti; minä toimin niin kuin minun tulee, minä kyllä varon itseni. Arvoansa hovissa käyttäköön hän minun edukseni ja olkoon varma minun suurimmasta kiitollisuudestani.
SIHTEERI. Ei mitään muuta? O, hän odottaa enemmän!
EGMONT. Mitä minä vielä sanoisin? Jos sinä tahdot enemmän sanoja sommitella, niin sull' on ehdon valta. Se pyörii aina tämän yhden pisteen ympärillä: että minun pitäis' elää toisin kuin minä tahdon elää. Se että minä olen iloinen, otan kaikki tyynni kepeältä kannalta, elän hauskasti, on minun onneni; ja sitä min' en vaihda minkään hautakammion varmuuteen. Minulla ei ole suonissa yhtä veripisaraa, joka lähtisi juoksemaan hispanialaisen elämän mukaan, minulla ei ole halua sommittaa askeleitani tuon uuden, varovaisen hovitahdin mukaan. Elänkö minä vaan ajatellakseni elämää? Pitääkö minun olla nauttimatta nykyistä hetkeä, ollakseni varma seuraavasta, ja tämä taasen haaskata ikävässä ja huolessa?
SIHTEERI. Minä pyydän teitä, hyvä herra, elkää olko noin tuima ja tiukka sitä hyväsydämistä miestä vastaan. Tehän olette muutoin ystävällinen kaikkia kohtaan. Sanokaa mulle joku lohdullinen sana, joka voisi teidän jaloa ystäväänne rauhoittaa. Näettenhän te, kuinka huolellinen hän on, kuinka hän teitä vienosti koskettaa.
EGMONT. Ja kuitenkin hän aina koskettaa sitä kieltä. Hän tietää vanhastaan, mitenkä minun vihakseni pistää nämä varoitukset. Ne hämmentävät vaan, eivät hyödytä yhtään. Ja jos minä unissani kävelisin ja olisin astelemassa päätä viipoittavalla katon harjalla — onko ystävällinen teko minua nimeltäni huutaa ja varoittaa, herättää ja surmata minut? Antaa kunkin kulkea omaa tietään; itse katsokoon eteensä.
SIHTEERI. Ei! Teidän ei sovi olla hätäinen, vaan joka tuntee ja rakastaa teitä —
EGMONT (kirjeeseen silmäten). Tässä hän esittää jälleen niitä vanhoja loruja siitä, mitä me eräänä iltana pusasimme ja puhelimme, ylimielisinä suruttoman seuruuden ja viinin helyltä, ja mitä kinopäätelmiä siitä ja todisteita meitä vastaan on vedetty ja venytetty kulkemaan kautta koko kuningaskunnan. — No niin! Me neulotimme tiukuhippoja, narrikappoja palvelusväen nutunhihoihin ja vaihetimme sitten tuon hullun koristeen nuolitukkuun — ja tämä on vielä sen vaarallisempi esikuva kaikille, jotka tahtovat siinäkin selittää miss' ei ole mitään selittämistä. Nuo molemmat hullutuksemme iloisena hetkenä siitimme ja synnytimme, — meidän on syy, että kokonainen lauma jalosukuisia, kerjuu-pussit seljässä ja omatekoisine pilkkanimineen, ivallisen nöyränä muistutteli muka kuninkaan mieleen kuninkuusvelvollisuutta, meidän on syy, — vaan mikä sitten? Onko laskiais-kisa heti sillään valtionkavallus? Pitääkö niin kovin kateiksi käydä, että meillä risotti tuo rihkama ryysyjä, joilla vaan tahtoo nuoruuden into, virvoittanut mielikuvatti huolitella tämän elämän raukkaa alastomuutta? Jos elämää katsotaan kovin totiselta kannalta, niin mitä siinä sitten on? Jos aamu ei meitä herätä uusiin riemuihin, jos ehtoolla meiltä tyyten ehtyy haluinen toivo, niin kannattaako edes pukeutua ja riisuutua? Paistaako päivä tänäpänä, meidän hautoaksemme, mitä eilen tapahtui, ja arvataksemme ja harkitaksemme, mitä kumminkaan ei arvata ei harkita voi — huostaa huomisen päivän? Anna minulta säästyä nää mietiskelyt! Ne meidän sopii jättää oppinokareille ja hoviliehakoille, he joutavat arvella ja aprikoida, mennä ja hiipiä, luikerrella mihin voivat, juonitella itselleen mitä voivat. — Kaikesta tästä jotakin jos taidat käyttää, kyhäämättä kokonaista kirjaa, niin minusta tuo on kuin paikallaan. Sen hyvän vanhuksen mielestä on niin perin painavata kaikki tyynni. Niin puristaa ystävä, joka kättämme on pitkään pidellyt, kerran vielä kovemmin, kun on sitä heittämäisillään.
SIHTEERI. Suokaa anteeksi mulle! Se huimaa silmää näin jalankävijän, kun hän näkee miehen ajaa hyristävän vinhaa vauhtia ohi.
EGMONT. Lapsi! Lapsi! Seis! Niin kuin näkymättömäin henkien ruoskittavana karkuuttaa ajan aurinko-valjaikko meidän kohtalomme kepeitä vaunuja, ja meidän ei auta muuta kuin uljaalla mielin pitää ohjaksia ja ohjata pyöriä milloin oikeaan, milloin vasempaan, missä kiven, missä jyrkänteen sivuitse. Mihinkä matka pitää — ties sen? Tuskinpa enää muistetaan, mistä tultiin!
SIHTEERI. Herra, herra!