EGMONT. Minä seison korkealla, ja minä voin, ja minun täytyy vielä korkeammalle kohota. Minussa tuntuu olevan toivoa, rohkeutta ja voimaa. En vielä ole kerinnyt yhä kohenevan kunniani kukkulalle; ja jos minä kerran siellä ylhäällä seison, niin tahdon minä lujana, pelkäämättä seista. Jos minun pitää langeta, niin iskeköön minut ukkonen, myrsky, niin, vaikka oma harha-askel syösköön minut suin päin syvyyteen! Minä siellä sitten makaan tuhanten joukossa. Min' olen aina hennonut hyväin sotatoverieni kanssa heittää veristä arpaa, pikku voitosta. Ja minäkö kitkuttaisin, kun elämän koko vapaa arvo on vaarassa?
SIHTEERI. Oi herra! Te ette tiedä, mitä sanoja te lausutte! Jumala teitä varjelkoon!
EGMONT. Pane paperisi kokoon! Oranialainen tulee. Valmista, mik' on tärkeintä, että airuet pääsevät taipalelle, ennen kuin portit suljetaan. Tuolla muull' ei ole kiirettä. Kreiville menevä kirje heitä huomeneen; elä unhota Elviiraa, käy hänen luonansa ja vie hälle paljon terveisiä minulta. — Kuulusta kuinka hallitsijattaren laita on! Hän ei kuulu oikein hyvin voivan, vaikka hän sitä kokee kaihtaa.
(Sihteeri pois. Oranialainen tulee.)
EGMONT. Terve tulemastanne, Oranialainen! Te ette näytä oikein pirteältä.
ORANIALAINEN. Mitä te sanotte meidän keskustelustamme hallitsijattaren kanssa?
EGMONT. En minä havainnut siinä tavassa, jolla hän meitä vastaanotti, mitään erityistä. Olen hänet usein nähnyt semmoisena. Minusta näytti, että hän ei voi oikein hyvin.
ORANIALAINEN. Ettenkö huomannut, että hän oli tavallistaan karttelijaampi? Ensin tuntui kuin hän tahtois' ihan sulasti hyväksyä meidän toimintamme tuossa uudessa rahvaan metelissä. Sittemmin huomautti hän, mitenkä väärässä valossa sitä kumminkin saattaisi katsella. Johtuipa sitten puheessansa vetämään tuota vanhaa, tavallista virttään, ett' ei koskaan ole kyllin älytty, on halvasti arvattu hänen sydämensä lempeys, hänen ystävyytensä meitä alankomaalaisia kohtaan, niin ett' ei mikään tahdo suorita toivottuun päätökseen, jotta hänen kyllä viimein täytyy väsyä, ja kuninkaan tulee pakko ryhtyä muihin keinoihin. Kuulittenko sitä?
EGMONT. En kaikkea; minä ajattelin sill' aikaa jotain muuta. Hän on vaimo, hyvä Oranialainen, ja nehän aina halajavat, että kaiken tyynni pitää taipua heidän imarteen ikeensä alle, että jokaisen Herkkuleen pitää heittää jalopeuran-talja päältään ja olla joukon jatkona palvelemassa heidän rukkivaltikkansa luona, että, he kun itse ovat rauharakkaita, se kuohu, mikä kansan tempaa, myrsky, minkä mahtavat kilpailijat nostavat toisiansa vastaan, raukeaisi jollain ystävällisellä sanalla, ja mitä eripuraisinten ainesten pitäisi taltua heidän jalkainsa edessä suloiseen sopuun. Tätä hän kaipaa, ja kun hän tälle kannalle ei voi asiaa ajaa, niin hänell' ei ole muuta neuvoa, paitsi oikkuja, hän valittaa kiittämättömyyttä, älyttömyyttä, hän uhkaa kauheilla tulevaisuuden-toiveilla ja uhkaa sillä — että hän lähtee tiehensä.
ORANIALAINEN. Ettenkö usko, että hän uhkauksensa tällä kertaa täyttää?