EGMONT. Ja jos hän yhä kiristää?
ORANIALAINEN. Ei tulla semminkään.
EGMONT. Ja niin on sota julistettu, ja me olemme kapinoitsijat. Oranialainen, elä anna viisauden pettää sinua! Minä tiedän, että pelko sinua ei pane väistymään. Vaan ajattele tarkoin se askel, jonkas astut!
ORANIALAINEN. Min' olen sen ajatellut.
EGMONT. Ajattele mihin olet syypää, jos sinä erehdyt! Turmiollisimpaan sotaan, mikä ikinä mitään maata on vitsannut. Sinun epäytymises' on vihja, joka kerralla kutsuu maakunnat aseisiin, joka oikeuttaa kaiken sen julmuuden, mihin aihetta saadakseen Hispania on jo vanhastaan kyllä kiihkeästi kärkkynyt. Minkä me tässä olemme suurella vaivalla saaneet tyyntä aikaan, sinä yhdellä viitteellä kuohautat julmimpaan sekasortoon. Ajattele kaupunkeja, aatelistoa, kansaa, kauppaa, maanviljelystä, elinkeinoja! Ja ajattele mikä hävityksen kauhistus, mikä murhaaminen! — Levollisna kyllä näkee sotamies kaatuvan viereisen toverinsa tanterella, vaan virtaa alas uipi porvarien, lasten, impien ruumiita sulle vastaan, niin että sinä seisot kauhun hyyssä, etkä enää tiedä, kenen asiaa puolustat, kun ne ikimenevät, joittenka vapauden puolesta sinä aseisiin tartut. Ja mitenkä on mielentilasi oleva silloin, kun sinun täytyy hiljoilleen itseksesi vainnella: oman turvallisuuteni puolesta tartuin minä miekkaan?
ORANIALAINEN. Me emme ole yksityisiä miehiä, Egmont. Jos meidän sopii tuhansien edestä itsemme uhrata, niin sopii meidän myös tuhansia varten itsemme säästääkin.
EGMONT. Ken itseänsä säästää, hänen täytyy oman itsensä edessä joutua epäluulon alaiseksi.
ORANIALAINEN. Vaan joka itsensä tuntee, voi varmana käydä sekä eteen- että taapäin.
EGMONT. Se kova onni jota sinä pelkäät, käy toteen sinun tekosi kautta.
ORANIALAINEN. On viisasta ja rohkeata mennä välttämätöntä kovaa onnea kohti.