(Suutelee Klaaran silmiä.)
KLAARA. Suo minun vaijeta! Suo minun pitää sinut! Suo minun katsella sinua silmiin, löytää niistä kaikki tyynni, lohtu ja toivo ja ilo ja suru! (Syleilee ja katselee Egmontia.) Sano mulle! Sanos! Enhän minä käsitä! Oletko sinä Egmont, kreivi Egmont, tuo suuri Egmont, joka niin paljon huomiota herättää, josta sanomissa kerrotaan, jota kaikki maakunnat jumaloitsevat?
EGMONT. En, en minä ole tuo.
KLAARA. Kuinka?
EGMONT. Katsopas, Klaara! — Annas minä istun! (Hän rupee istumaan, Klaara polviutuu jakkaralle hänen eteensä, panee kyynäsvartensa hänen syliinsä ja katselee häneen.) Tuo Egmont on ikävä, valju, kylmä Egmont, jonka täytyy itseänsä olettaa, näyttää milloin mitä, kulloin kuta naamaa, tuo kiusattu, väärin tunnettu, selkattu, vaikka hän ihmisten mielestä on iloinen ja hauska, tuo jota rakastaa kansa semmoinen, jok' ei tiedä, mitä tahtoo, jota kunnioittaa ja tähtiin ylistää joukko semmoinen, jonka kanssa ei ole mihinkään yrittämistä, ympärillä ystäviä, joidenka haltuun hän ei tohdi heittäytyä, tuo jota silmällä pitää ihmiset, jotka tahtovat uiden-voiden takerruttaa häntä, tuo työskentelevä ja harrastava usein päämäärää vailla, enimmäkseen palkkaa vailla — O, anna mun olla ilmaisematta, mitenkä tuon on laita, — mitenkä tuon on mieli! — Vaan tämä — kuules, Klaara — tämä on rauhallinen, avomielinen, onnellinen, tämä on sen parhaimman sydämen rakastettu ja tuttu, minkä hänkin tuntee kokonaan, ja täydellä rakkaudella ja luottamuksella painaa omaa sydäntänsä vasten. (Armastaa Klaaraa.) Tämä on sinun Egmontisi!
KLAARA. Niin suo minun kuolla! Maailmass' ei ole ylempää riemua kuin tämä!
NELJÄS NÄYTÖS.
Katu.
Jetter. Rakennusmestari.
JETTER. Hoi! Kuules! Hoi, naapuri, yksi sana!