ALBA. Sinä yhäti hätiköit vaan liijaksi ja olet liika vähän varovainen. Yhäti saan minä tuta sinussa tuota äitisi kevytmielisyyttä, joka hänet silmitönnä lennätti minun syliini. Ulkonäkö on sinut jo viekotellut moneen ajattelemattomaan ja vaaralliseen yhdelmykseen.
FERDINAND. Teidän tahtonne on minut osaava muottiinsa muokata.
ALBA. Minä sinun nuorelle verellesi annan tämän kevytmielisen hyväntahtoisuuden, tämän varomattoman iloisuuden anteeksi. Ainoastaan elä unhota, mihin toimeen minut on lähetetty, ja minkä osan minä siitä tahtoisin antaa sinulle.
FERDINAND. Muistuttakaa minua elkääkä säästäkö, milloin niin tarpeelliseksi näette!
ALBA (pikku loman jälkeen). Poikani!
FERDINAND. Isäni!
ALBA. Ruhtinaat tulevat pian, Oranialainen ja Egmont tulevat. Ei siihen ole epäluulo ollut syynä, että minä sinulle nyt vasta julkaisen, mitä pitää tapahtua. He eivät enää täältä pääse pois.
FERDINAND. Mitä aijot?
ALBA. On päätetty heidät panna takavarikkoon. — Sinä hämmästyt. Kuule, mitä sinun on tehtävä! Syyt saat tietää vasta, kun teko on tehty. Nyt ei ole aikaa niitä esiin tuoda. Sinun ainoan kanssasi tahtoisin minä keskustella kaikkein suurimmasta, salaisimmasta seikasta. Vahva side yhdistää meidät, sinä olet mulle kallis ja rakas, sinun osaksesi tahtoisin minä kasata kaikki hyvät lahjat. En tottumusta tottelemaan ainoastansa tahtoisi minä sinuun juurruttaa, myöskin sitä neroa, jotta itse pystytään julkilausumaan, käskemään, suorittamaan, tahtoisin minä istuttaa sinuun, minä tahtoisin jättää sinulle mitä suurimman perinnön, kuninkaalle mitä otollisimman palvelijan, varustaa sinut, parhaalla, mitä minull' on, ett' ei sinun tarvitse häveten esiytyä sääty-veljien seassa.
FERDINAND. Mitä minä sinulle jään velkaa tästä rakkaudesta, minkä sinä minulle ainoalle pyhität, sill' aikaa kun kokonainen valtakunta vapisee sinun edessäsi!