SILVA. Minä toivon, että minä julkean tänä iltana hörymättä astua sinun silmies eteen.
(Alba menee pois hakemaan poikaansa, joka tähän asti on
seissut kalleriassa.)
SILVA. Min' en ole mies sitä sanomaan, vaan minun toivoni horjuu. Minä pelkään, ett' ei se käy niin kuin hän ajattelee. Minä näen edessäni henkiä, jotka vaiti ja miettien mustilla maljoilla mittaavat ruhtinasten ja tuhansien kohtaloa. Verkkaan vaaruu vaa'an kielo edes-takaisin; tuomareita näyttää syvästi ajatteluttavan; vihdoin painuu malja toinen, nousee toinen, kohtalon oikun henkäyksestä; ja se on päätetty.
(Poistuu. Alba astuu esiin Ferdinandin kanssa.)
ALBA. Miltä näytti kaupunki?
FERDINAND. Se on kokonaan antautunut alle-kynsin. Minä ratsastelin, ikäänkuin ilman aikojaan, katu katua sinne tänne. Teidän hyvin järjestämänne vartijat pitävät pelkoa niin vireillään, että siell' ei hirvitä, ei hiiskahtaa. Se on kuin joku kenttä, salaman kaukaa välähdellen. Ei näy yhtään lintua, yhtään eläintä, paitsi mikä johonkin piilopaikkaan mennä vilahtaa.
ALBA. Etkö sinä kohdannut mitään muuta?
FERDINAND. Egmont ratsasti muutamain muiden kanssa torilla vastaani. Siinä tervehdittiin. Hänellä oli äkkinäinen sälkö hevosena, jota min' en malttanut olla kehaisematta. "Kiireesti opettakaamme ratsuja, niitä piakkoin tarvitsemme!" huusi hän minulle. Hän tulee vielä tänään minua katsomaan, sanoi, ja, teidän pyyntönne mukaan, keskustelemaan teidän kanssanne.
ALBA. Hän saa sinut tavata.
FERDINAND. Kaikista ritareista, joita minä täällä tunnen, on hän minusta miellyttävin. Näyttää, että meistä tulee hyvät ystävät.