EGMONT (seisoo jonkun aikaa mietteissään ja, katsomatta ympärilleen, antaa Silvan mennä. Hän luulee olevansa yksinään, vaan kun kohottaa silmänsä, äkkää hän Alban pojan.) Sinä jäät seisomaan? Tahdotko sinä täällä-olollasi yhä lisätä minun hämmästystäni, minun kauhuani? Vai sinä tahtonet kenties sen tervetulleen viestin viedä isällesi, että minä miehetönnä miehenä olen epätoivossa! Mene! Sano hälle, sano hälle, että hän ei petä minua eikä maailmaa! Hänestä, siitä kunnian-vaivaisesta, kuiskutetaan ensin seljän takana, sitten aina kovemmin ja kovemmin lausutaan, ja kun hän laskeutuu kerran tästä korkeudestaan alas, on tuhansia ääniä huutamassa hälle vasten naamaa: Ei valtakunnan hyvä, ei kuninkaan arvo, ei maakuntien rauhan puute ole häntä tänne kuljettanut. Omaa itseänsä varten on hän sotaa tyrkyttänyt, jotta muka tämä soturi saisi jotain tepsiä sodassa. Hän on tämän äärettömän vaurion synnyttänyt, jotta häntä tarvittaisiin. Ja minä lankeen hänen halvan vihansa, hänen turhamaisen kateutensa uhriksi. Niin, minä tiedän sen, ja minä uskallan sen sanoa, kuoleva, kuolettavasti haavoitettu, uskaltaa sen sanoa: tuo itserakas itseilijä on kadehtinut minua; minut raivatakseen pois tieltä, on hän kauvan ainehtinut ja ajatellut.
Jo silloin, kun me nuorempina noppaa pelasimme, ja kasa kasalta suoltui kultaa hänen puoleltansa minun puolelleni, seisoi hän ähmissään, oli olevinaan tyyni, vaan hänen sisuansa kiehutti kiukku, enemmän minun onneni kuin hänen oman tappionsa tähden. Minä muistan vielä hänen säihkyvän katseensa, hänen kielastavan kalpeutensa, kun me julkisessa juhlassa kilpaa ammuimme monen tuhannen ihmisen nähden. Hän vaati minut, ja molemmat kansat katsoivat päältä; hispanialaiset, alankomaalaiset veikkailivat ja toiveksivat. Minä voitin; hänen kuulansa ei sattunut, minun sattui. Kova riemuhuuto raikui minun puolelaisiltani läpi ilman. Nyt hänen kähynuolensa sattuu minuun. Sano hälle, että sen minä tiedän, että hänet minä tunnen, että maailma ylenkatsoo joka voittomerkin, minkä joku pieni henki hiiviskellen pystyttää itselleen väärältä puolen. Ja sinä! Jos pojan ensinkään on mahdollinen isänsä polvulta poiketa, niin harjaudu ajoissa häpeämään, niin ettäs häpeät sitä, jota sinä mielelläsi tahtoisit kunnioittaa kaikesta sydämestäsi!
FERDINAND. Minä kuuntelen sinua, keskeyttämättä. Sinun nuhteesi ponnahtelevat kuin nuijan iskut kypärään; minä tunnen tärähdykset, vaan min' olen aseellisessa asussa. Sinä osaat minuun, vaan sin' et haavoita minua; minä tunnen ainoastaan sen tuskan, mikä musertaa mun rintani. Voi minua! Voi! Tänlaiseen näkemykseen olen minä kasvanut, tänlaiseen näytelmään on minut lähetetty tänne!
EGMONT. Sinä ratkeat valituksiin? Mikä liikuttaa, mikä surettaa sinua? Vai onko sinulla siitä myöhä katumus, kun sinä kortesi tulit kantaneeksi tuon häpeällisen kapinalahkon kätyrinä? Sinä olet niin nuori, ja sinulla on edullinen ulkomuoto. Sinä olit niin uskollisen luotettava, niin ystävällinen minua kohtaan. Niin kauvan, kuin minä sinua näin, olin minä isääsi lepyksissä. Ja yhtä teeskennellen, enemmän teeskennellen kuin hän, viekoittelet sinä minut verkkoon. Sinä olet itse iljetys! Ken häneen luottaa, luottakoon omalla uhallaan! Vaan kuka osasi perikatoa peljätä sinuun luottaessaan? Mene! Mene! Elä haaskaa minulta näitä muutamia silmänräpäyksiä! Mene, että minä saan ajatukseni koota, maailman unhottaa, ja sinut kaikkein ensiksi!
FERDINAND. Mitä minä sinulle sanoisin? Minä seison ja katselen sinua enkä näe sinua enkä tunne itseäni. Pitääkö minun puolustaa itseäni? Pitääkö minun vakuuttaa sinulle, että minä vasta myöhään, vasta viho viimeisellä hetkellä sain tietää isäni aikeet, että minä toimin niin kuin orjastettu, kuin hänen tahtonsa tahdoton ajokki. Vaan mitäpä se enää hyödyttää, mikä mielipide sinulla on minusta? Sinä olet hukassa, ja minä, onneton, seison täällä ainoastaan sitä sinulle vakuuttamassa, sinua itkemässä.
EGMONT. Mikä eriskummainen ääni, mikä odottamaton lohtu kohtaa minua matkalla hautaan? Sinä, minun ensimmäisen, minun milt'et ainoan vaino-mieheni poika, sinäkö surkuttelet minua? Sinä, etkö kuulu yhtenä siihen murhamies-joukkioon, joka minun vertani janoo? Sano, puhu! Keneksi minun pitää sinut arvata nyt?
FERDINAND. Julmuri-isä! Niin, minä tulen tunteneeksi oman sinusi tässä käskyssä. Sinä tunsit minun sydämeni, minun mielenlaatuni, jota sinä niin usein moitit minun perimäkseni hellätunteiselta äidiltä. Sinä laitoit minut tänne, oman itsesi kaltaiseksi muodostumaan. Pakotat minut näkemään tätä miestä avoimen haudan partaalla, näkemään tätä mielivallan kuolemaan tuomitsemaa teurasta, niin että minä saisin tuntea pohjatonta tuskaa, niin että minä tulisin karjenneeksi kaikkea kohtalon kolausta vastaan, että minusta tulisi tunnekato, johon ei koske, tapahtuipa mitä tahansa.
EGMONT. Minua hämmästyttää! Malta mielesi! Pidä ryhtisi, puhu kuin mies!
FERDINAND. O, että minä olisin vaimo! Että mulle voitaisiin sanoa: Mikä liikuttaa, mikä surettaa sinua? Mainitse mulle joku suurempi, joku summattomampi onnettomuus, suo minun olla jonkun kauheamman tapauksen todistajana, niin tahdon sinua kiittää, tahdon sanoa: ei tuo ole mitään.
EGMONT. Sinä hämmennyt! Missä sinult' on ajatuksen ponsi?