FAUST.
Tätä surkeutt' en kestää voi!
MARGAREETA.
Nyt, pyöveli, oi!
Sun valtoihis jo joudunkin.
Vaan suo mun ensin syöttää lapsi kultaa!
Sitä kaiken yötä mä paijailin;
Pahan-suovat otti pois sen multa,
Sanoen nyt, että sen surmasin.
Enk' ilostu minä iässäin.
Ne ilkkuvat mua lauluillaan! Kuink' ilkeää!
Eräs vanha kasku päättyy näin;
Ken pyys' sitä heidän selvittää?
FAUST (heittyy polvilleen).
Ah! polvillaan sua pyytää oma kulta:
Suo, päästän surkeuden kahleet sulta!
MARGAREETA (laskeuu polvilleen hänen viereensä).
Niin, rukoilkaamme
Pyhiä polvillamme!
Kas, täänpä kammion alla
Pauhinalla
Helvetti kiehuu,
Häijy se riehuu,
Vimmoissansa!
FAUST (kovasti).
Kreeta, Kreeta!
MARGAREETA (tarkasti kuunnellen).
Se ystävän oli ääni!
(Hypähtää seisaalle. Kahleet kirpovat häneltä).
Miss' on hän? Kuulin kutsuntansa.
Vapaa olen! Ken mua estää saa!
Hänen rintaa vasten painan pääni,
Tahon lentää vaan hänen kaulahansa
Ja siin' ikipäiviks' uinahtaa!
Hän "Kreeta" huus' tuoll' oven suulla!
Läpi Hornan lieskuvan, kiljuvan,
Läpi perkelten vihan, ilkunnan
Sulo-äänen lempeimmän sain kuulla!
FAUST.
Mä se oon.
MARGAREETA.
Sä se oot! oi virka kerran vielä!
Se on hän! se on hän! Nyt kuolon kauhu
Ja tyrmä ja kahleet haihtuvi pois kuin sauhu,
Ja kaikki huoleni on pakotiellä!
Sä se oot! tulet auttamaan;
Ja ma turvan saan!
Tuoss' on katu taaskin edessäin,
Mä jolla sun ensin näin,
Ja lehto, jonka kalvehella
Niin hausk' oli ennen armastella.
Tule pois, tule pois!
FAUST (koettaa viedä häntä).
Tule pois, tule pois!
MARGAREETA.
Ei, viivy!
Sun kanss' on viipyä riemu!