MARGAREETA.
Jo kauan paheksin,
Kun näin sulla moisen kumppalin.
FAUST.
Miten niin?
MARGARETA.
Mies, joka kanssas' seurustaa,
Mua syömmeni pohjast' inhottaa.
Ei ikipäivin sydäntäni
Niin pistänyt oo, kuin nähdessäni
Sen julmaa katsantaa.
FAUST.
Hänt' älä pelkää, tyttöseni!
MARGAREETA.
Vaikk' oon hyvä kaikille luullakseni,
Tuon läsn'-olo vertani kuohuttaa;
Jos kuinka halajanki luokses tulla —
Hänet nähtyäin on sala-kauhu mulla.
Hän roisto on! Jumal' anteeks suo,
Jos suottainen oli soimuu tuo!
FAUST.
On veitikatkin paikallansa.
MARGAREETA.
En mie vaan viihtyis' niiden kanssa!
Hän tänne tullen ovellen,
Sisälle urkkii ilkkuen
Ja miltei kiukuissaan;
Sen sydän on, luulen, jäätä vaan.
Sen otsaan piirretty on: ei ikään
Hänt innostaa voi lempi mikään,
Sun luonas oon niin autuas,
Niin lämmin, mieli lennokas, —
Tuon tulo oitis hyytää tuntehen.
FAUST.
Oi enkel' aavistelmien!
MARGAREETA.
Tää sydämmeeni viilsi haavan:
Kun nään tuon julman tänne saavan,
Mun lemp' on haihtumaisillaan,
Ja rukoilla en taida ollenkaan,
Ja se, se vihloo sydäntäin.
Kai sunkin, Henrik, tuntuu näin?
FAUST.
Se on antipatiiaa vaan.