Alhaalla laaksossa nousee kukkia tiellään, kedot elävät hänen henkäyksestään.
Eivät häntä pidätä varjoiset laaksot, eivät kukat, jotka hänen polviaan syleilevät, houkutellen rakkauden silmillä. Lakeutta kohti hän pyrkii käärmeenä kulkien. Purot yhtyvät häneen onnekkaina. Nyt hän käy jo lakeutta, hopealle hohtaen, ja lakeus loistaa mukanaan. Joet lakeudelta, purot vuorilta huutavat riemussa hänelle: »Veli, veli, ota veljet mukaasi vanhan isäsi luo ikuisen valtameren, joka odottaa meitä levitetyin käsivarsin, jotka, ah, turhaan avautuvat meitä, kaipaavia kohti. Meitä jäytää erämaassa ahnas hiekka, päivän paahde imee meistä veren, kunnes patoo lammeks meidät! Veli, ota veljet lakeudelta, ota veljet vuoristosta, ota mukaan, isäs luo!»
»Tulkaa kaikki.» Ja hän kasvaa ihanasti. Sukukunnat käsin kantaa ruhtinastaan! Vyöryväisin riemusaatoin maat hän nimittää ja syntyy kaupunkeja askelistaan.
Edelleen hän aina vyöryy, jättää tornit liekkihuiput, marmoriset talot, jättää luomat valtavaiset tielleen.
Kantaa seedritalot Atlas valtavilla olkapäillään, hulmuu hänen päänsä yllä viirit tuhantiset kertoin kauas hänen kunniataan.
Niin hän kantaa veljet kaikki, lapsensa ja armahansa, kantaa riemuntäysin mielin ikävöivän isän syliin.
GANYMEDES.
Kuin hehkut aamussa ympärilläin sa kevät, armain! Sa lemmenonnella tuhatkerroin mun täytät, lämmöllä pyhän tuntees, sa iki-kaunis. Jospa sun tavoittaa käsin ma voisin!
Ah, sinun rinnallas lemmessä lepään, kukkasi, ruohosi poveeni tunkevat. Vilvoitat hehkuvan rintani janon, aamuinen tuuli! Satakieli kutsuu laakson sumuista.
Ma tulen! Ma tulen!
Minne, ah, minne?