niin kenttää, tietä, metsänrantaa ma seuraan katsein harhaavin. Ja laulut kaipuutani kantaa: Oi tule, armas, takaisin!
IHMISYYDEN RAJAT.
Kun ikivanha taivahan isä levollisin käsin vyöryvistä pilvistä siunaavat salamat maanpäälle kylvää, suutelen viimeistä viittansa lievettä lapsekas vavistus rinnassa syvällä.
Sillä ei jumalten kanssa sovi mitata itseään ihmisen. Jos hän ylös pyrkii, koskettaa päälaella tähtiä taivaan, eivät tapaa maata allansa anturat, heittelevät häntä pilvet ja tuulet.
Jos hän seisoo lujin, jäntevin jäsenin kestävällä, pysyvällä maapohjalla, ei hän voi päästä edes tammen, ei edes köynnöksen korkeuden tasalle.
Mikä erottaa ihmisistä jumalat? Jumalten edessä kulkevat aallot, ikuinen virta: meidät aalto nostaa, meidät aalto nielee ja me uppoamme.
Pieni kehä saartaa elämämme, suku suvun jälkeen asettuu riviin olemassaolon jatkuvaan jonoon.
LIDALLE.
Sen jota lempiä voit sa, Lida, sen vaadit itselles täysin ja oikeudella. Sinun hän onkin kokonaan. Sillä kun luotasi poiss' olen, on mulle elämän kiivain, meluisin liike vain harso, jonka läpi sun olentos edelleen, niinkuin pilvissä, näen: välkkyen vastaani lempeänä, uskollisna, niinkuin revontulten vaihtuvain valojen halki ikuiset tähdet loistaa.