Iltasella eilen armahasti käsiäni puristellen kuiskit: »Niin, ma tulen aamun koittehessa, tulen, ystäväni, aivan varmaan —»
Raollensa oveni ma jätin, koettelin ensin saranoita, iloitsin, kun narisseet ne eivät.
Mikä odotuksen yö on mennyt! Joka neljänneksen kulun laskin. Hetkeksi kun nukahdin ma, oli sydämeni sentään valvehilla, herättäen minut unestani.
Siunasin ma pimeätä, joka kaikki kääri rauhaisehen vaippaan, iloitsin ma hiljaisesta yöstä, kuuntelin ma hiljaisehen yöhön, eikö mikään ääni vielä liiku.
»Jos mun ajatukseni ois hällä, jos mun tunteheni hällä oisi, eipä aamua hän odottaisi, tulisi jo hetkellä hän tällä.»
Hyppi kissanpoika ullakolla, raapi hiiri tuvan nurkkausta, jotain liikkui talon sisäpuolia — aina askeltasi kuulostelin aina sinut tulevaksi toivoin.
Niin ma maaten tunnit pitkät vuotin, alkoi päivä verkkaan sarastella, joka suunnalta jo ääntä kuului.
»Hänen ovensako kävi? Jospa ois se minun ollut!» Liikkumatta vuotehessa istuin, oveen katsoin, eikö vihdoinkin se aukeneisi. Pysyi palkoillansa oven puolet, riippui raollansa saranoissa.
Kirkkahammaks tuli aamu yhä, kuulin naapurin ma oven käyvän hänen askareitaan alottaissa, kuulin kohta vaunujenkin jymyn, oli kaupungin jo portti auki, torin täydeltä jo ulkosalla ihmistä ja rihkamata liikkui.
Talossakin alkoi työ ja touhu, ylös, alas rappusissa käytiin, ovet paukkui, kolisteli kengät, enkä sentään vieläkään ma voinut tyyten eroon toivostani päästä.