Vasta aurinko kun kirottuine säteinensä seinälleni sattui, nousin, sekoittaaksein hengityksen kuuman, kaipaavaisen viileähän aamutuuleen siimeksessä puiston, kohdatakseni sun ehkä siellä — mut en lehtimajasta sua löydä, enkä lehmuskujanteesta myöskään.
LEGENDA.
Kun vielä, salaten suuruuttaan, meidän Herramme kulki päällä maan ja oppilait' oli täysin määrin, jotka tulkitsi kalliit sanansa väärin, hän ohjasi heitä turuille, teille ja puhui siellä halusta heille, sillä alla vapaan taivahan sanan pikimmin löytää sattuvan. Opit korkeat niin hän, kussa hän kulki, pyhän suunsa kautta saattoi julki, pani vertauskuviinsa totuuden murun, teki temppelikseen markkinaturun.
Niin kerran, kun joukkoansa johti hän rauhassa pientä kylää kohti, näki tiellä kiiltävän esineen, näki hevosenkengän kappaleen. Päin Pietaria hän silmänsä luo: »Ota maasta rautakappale tuo.» Pyhä Pietari tuost' ei milläänkään, oli nähnyt unta käydessään, oli suurta ja syvää kuvitellut, oli mielessä maailman rakennellut, oli antanut ajatustensa viedä, eik' ajatukset rajoista tiedä. Oli liian pieni löytönen, ois valtikka tullut olla sen. Hän moisen vuoksko selkäänsä vaivais, palan rautaa maantieojasta kaivais? Tien oheen hän kauas katsoi pois kuin ei Mestarin sanoja kuullut ois.
Meidän Herramme pitkämielinen maast' ottaa rautakappalen eikä siitä sen koommin virka hän. Kun tullahan vihdoin kylähän, sepän oveen kolkuttain hän lyö ja raudan kolmesta pennistä myö. Turun poikki sitten kulkiessa näkee kirsikoita hän vakkasessa ja ostaa kolmella pennillä niitä — ei synny suurtakaan kauppaa siitä! Mut marjat elein rauhaisin hän pistää hihansa poimuihin.
Ulos toisesta portista astuttiin ja tultiin aavalle nummelle niin, miss' ei varjoa puu, ei pensas suo, mut aurinko paahtava hellettä luo, ja missä vesitilkkanen ois ollut aartehen arvoinen. Meidän Herramme edellä vaeltaa, salavihkaa kirsikan pudottaa. Pyhä Pietari kohta sen korjaa pois kuin jos kultaisen omenan löytänyt ois, söi makeaan suuhunsa marjasen. Meidän Herramme hetken jälkehen suo pudota kirsikan toisenkin — sen noukkii Pietari pikimmin. Panee Herramme kumartumaan näin monet kerrat Pietarin peräkkäin. Kun kestänyt tuota on kotvasen, puhui Herramme hänelle hymyillen: »Jos ajallas vaivan nähnyt sa oisit nyt mukavammin kulkea voisit. Ken pieniä seikkoja halveksuu, vielä pienempien vuoks vaivautuu.»
LEVOTON VERI.
Ulommas, ulommas, ulapalle, yli maiden, menen, mielikuvat kaikkialle, ees ja taakse liidellen! Uusi on kokemus myöhään ja varhain, aina sydän surunsa luo, tuskat on nuoruuden ravinto parhain, riemulaulua kyynel vuo.
TERVE MENOA!
Olin ystävä narrijoukon, heit' tupaani pyytelin, kolus kohta he joka loukon tavoin rakennusmestarin. Pois tahtoi he katon kantaa, tuoda toisen sijahan sen, joka sopelle muotonsa antaa, koko taloni purkaen.