* * * * *
Sali.
GÖTZ. ELISABETH, YRJÖ. HUOVIA (pöydässä).
GÖTZ. Noin saattaa vaara meidät yhteen. Nauttikaa halulla hartaalla, hyvät ystävät! Älkää unhottako lasianne! Puteli on tyhjä. Vielä yksi, hyvä rouva! (Elisabeth nykäyttää olkapäitään.) Eikö siellä ole enää yhtään?
ELISABETH (hiljaa). Yks' ainoa; sen minä olen asettanut erilleen sinua varten.
GÖTZ. Ei millään tavoin, armahani! Anna se tänne esiin! He tarvitsevat vahvistusta, en minä; minunhan asiani puolesta he taistelevat.
ELISABETH. Hakekaa sieltä ulkokaapista!
GÖTZ. Tää on viimeinen. Ja minusta tuntuukin, ikään kuin ei meillä säästämisen syytä olisikaan. En ole minä hamaan aikaan ollut näin tyytyväinen. (Kaataa viiniä). Eläköön Keisari!
KAIKKI. Eläköön!
GÖTZ. Tämä on oleva meidän viimeisen edellinen sanamme, jos me kuollaan! Minä rakastan häntä; sillä meidän kohtalomme on yhtä maata. Ja minä olen vielä onnellisempi, kuin hän. Hänen täytyy pyydystää hiiriä valtakunnan-säädyille, samalla kun rotat nakertavat hänen omistuksiaan. Minä tiedän, että hän monestikin halajaisi mieluummin kuolla, kuin enää olla sieluna niin raihnaisessa ruumiissa.[65] (Kaataa viiniä). Tästä riittää vielä parhaiksi yksi kierto. Ja kun meidän veremme alkaa olla loppumaisillaan, niin kuin tässä putelissa viini, joka ensin heikosti, sitten pisaroittain juoksee (tipauttaa viimeisen pisaran omaan lasiinsa), mikä on oleva meidän viimeinen sanamme?