Ravintola Heilbronn'issa.
GÖTZ. Minusta tuntuu, että minä olen, niin kuin se paha henki, jonka kapusini-munkki[68] noitui säkkiin. Minä revin itseni ulos, enkä minä hyödy siitä mitään. Nuo valapatot!
ELISABETH (tulee).
GÖTZ. Mitä sanomia, Elisabeth, minun uskollisista ystävistäni?
ELISABETH. Ei mitään varmaa. Muutamat on pistetty kuoliaksi, muutamat tyrmässä makaavat. Kukaan ei voinut tai ei tahtonut lähemmin osottaa heitä minulle.
GÖTZ. Tuoko on palkinto uskollisuudesta? siitä lapsellisesta kuuliaisuudesta? — Ettäs menestyisit ja kauvan eläisit maan päällä!
ELISABETH. Rakas mies, älä moiti meidän taivaallista Isäämme! Heillä on oma palkkansa, se oli heillä myötäsyntynyt: vapaa, jalo sydän. Anna heidän olla vankina, he ovat vapaita! Ota varteen ne edustaja-neuvokset; nuo suuret kultaiset ketjut sopivat niiden näköön —
GÖTZ. Niin kuin kaulakääty sialle. — Minä tahtoisin nähdä Yrjön ja
Fransin kahleissa!
ELISABETH. Se näkemys saisi enkelit itkemään.
GÖTZ. Minäpä en itkisi. Minä tahtoisin kiristää hampaani yhteen ja pureksia omaa raivoani. Kahleissa minun silmäteräni! Te, rakkaat pojat, jos te ette olisi rakastaneet minua! — En minä voisi katsoissanikaan katsoa teitä kyllikseni. — Keisarin nimessä olla sanaansa pitämättä!