ELISABETH. VANGINVARTIJA.
ELISABETH. Jumala teille palkitkoon rakkautenne ja uskollisuutenne minun herraani kohtaan! (Vartija pois). Maria, mitä sanomia sinä tuot?
MARIA. Veljeni turvallisuuden vakuutta. Ah! mutta minun sydämeni on särjetty. Weislingen on kuollut, oman vaimonsa myrkyttämänä. Minun mieheni väikkyy hengen vaarassa. Ruhtinaat käyvät taistelussa ylen mahtaviksi häntä kohti; sanotaan, että hänet on suljettu ja piiritetty.
ELISABETH. Älä usko huhuja. Äläkä anna Götz'in huomata mitään.
MARIA. Kuinka hän jaksaa?
ELISABETH. Minä jo pelkäsin, että hän ei elä siihen asti, kun sinä tulet takaisin. Herran käsi makaa raskaana hänen päällänsä. Ja Yrjö on kuollut.
MARIA. Yrjö! Se kultainen poika!
ELISABETH. Kun ne katalat olivat sytyttäneet Miltenberg'in palamaan, lähetti hänet herransa sinne, että hän tyystyttäisi niitä. Siellä oli karannutkin joukko liittolaisia niiden kimppuun. — Yrjö! Oisivatkin ne kaikki puoltansa pitäneet, niin kuin hän — niillä oisi kaikilla täytynyt olla hyvä omatunto. Monta on pistetty kuoliaaksi, ynnä Yrjökin. Hän kuoli kuin kunniallinen ratsumies.
MARIA. Tietääkö sen Götz?
ELISABETH. Me pidämme sitä salassa häneltä. Hän kysyy minulta kymmenen kertaa päivässä ja lähettää minut kymmenen kertaa päivässä kuulostamaan, mitenkä jaksaa Yrjö. Minä en hirviä antaa hänen sydämellensä tätä viimeistä iskua.