GÖTZ. Niin, kyllä sinä saatat, minä takaan. Tässä juoksee Main-joki, ja siitä vähitellen nousee vuori, jota kattaa peltojen ja viinimäkien vihanta, ja jonka ylinnä huippuna seisoo sinun linnasi, sitten taipuu joki pikaisena polvena kiertämään sen kallion alaviertä, jonka kukulla sijaitsee tuo linnasi. Suuren salin akkunat seisoo kohtisuorassa veden yllä, avaamassa näkö-aloja silmän siintämättömiin!
ELISABETH (tulee). Kuinka täällä ollaan?
GÖTZ. Sinun pitää myös kätellä näitä ja sanoa: Jumala siunatkoon teitä!
Nää on pariskunta.
ELISABETH. Niin äkkiä!
GÖTZ. Vaan ei äkki-arvaamatta.
ELISABETH (Weislingen'ille). Ikävöikää te häntä aina, niin kuin tähän saakka, kun vasta kositte häntä! Ja sitten! Olkaa sitä mukaa onnellinen kuin te ette unhota häntä!
WEISLINGEN. Amen! minä en pyydä mitään onnea, muuten kuin sillä ehdolla.
GÖTZ. Rakas rouvani, sulhanen lähtee nyt pikku matkalle; sillä tämä suuri muutos tuo monta pientä mukanaan. Hän erkanee piispan hovista, sekä antaa sikäläisen ystävyyden vähä vähältä jäähtyä. Sitten hän riistää omaisuutensa pois noiden omaa voittoa kiskovain vuokraajain kynsistä. Ja — tule sisko, tule Elisabeth! Me annamme hänen olla yksinään. Hänen pojallansa on epäilemättä joitain salaisia asioita, toimitettavia hänelle.
WEISLINGEN. Ei mitään, joita teidän ei sovi kuulla.
GÖTZ. Ei tarvita. — Franken ja Schwaben! Te olette nyt heimostuneita lähemmin kuin ennen koskaan. Kuinka meidän on helppo nyt pitää silmällä ruhtinaita!