Tuskin oli Kani lopettanut puheensa, kun kuului siipien suhinaa, ja Varis Vaakkulainen lensi saliin ja laskeutui kuninkaan valtaistuimen eteen.
— Armollinen kuningas, nyyhkytti hän, — kauhea onnettomuus on minua kohdannut. Sydämeni on suruun pakahtua, tuskin saan sanaakaan suustani. Kuulkaa, mitä teille kerron. Tänä aamuna läksimme vaimoni, Terävänokka ja minä kankaalle hiukan jaloittelemaan. Hetken aikaa astuttuamme näimme Ketun makaavan kuolleena maassa. Silmät olivat ummessa ja kieli roikkui suusta. Eukkoni ja minä pelästyimme kovin ja aloimme ääneen huutaa ja päivitellä. Mutta Kettu ei jäsentäkään hievauttanut. Eukkoni, joka aina on ollut helläsydäminen, läheni kuollutta, tunnusteli, oliko hänestä henki kokonaan paennut, ja koetti nokallaan Ketun suuta huomatakseen, vieläkö hän hengitti, minä taas tutkin vatsaa ja päätä. Äkkiä kuulin kauhean parahduksen. Voi kauheata! — Kettu oli avannut ahnaan kitansa ja sieppasi nyt äkkiarvaamatta vaimoni pään poikki. En voi sanoin selittää, kuinka kauhistuin. Kieli kangistui suussani, en voinut muuta kuin huutaa: Voi minua, voi minua!
Mutta Kettu hirviö ei vielä ollut saanut tarpeekseen. Hän kavahti pystyyn ja olisi varmaan minutkin nielaissut, ellen hätäpikaa olisi pelastunut hänen kynsistään läheiseen puuhun. Oi, parempi olisi ollut, että minäkin olisin heittänyt henkeni! Omin silmin täytyi minun katsella, kuinka tuo peto ahmi suuhunsa eukko-kultani.
Pian ei hänestä ollut jäljellä kuin vähän verta ja muutamia sulkia. Katsokaa, armollinen hallitsijani, olen tuonut nämä höyhenet teille todistukseksi ilkeästä rikoksesta. — Oi, säälikää minua ja kostakaa pahantekijälle rakkaan vaimokultani kuolema! Olisipa totta tosiaan teidän arvollenne alentavaa, jos tuo ilkiö tälläkin kertaa pääsisi vapaaksi.
Synkkänä kuunteli Kuningas Jalo Vaakkulaisen valitusta. Viimein hän julmistuneena lausui: — Tuo konna on saava rangaistuksen, niin totta kuin elän. Korkean puolisoni rukouksista säästin hänen henkensä ja saan nyt sitä katkerasti katua. Mutta enpä toden totta ole ensimmäinen enkä liioin viimeinenkään, joka katuu naisen neuvoa seuranneensa. Mutta tästedes en anna itseäni pettää. Neuvotelkaamme nyt, arvoisat ylimykset, mitä meidän on tehtävä.
Hukka ja Mesikämmen kuuntelivat mielissään kuninkaan puhetta, mutta eivät uskaltaneet suutansakaan avata, kun näkivät kuninkaan niin vihastuneena.
Mutta kuningatar lausui rohkeasti: — Älä kiivastu, ystäväni, vaan malta mielesi ja punnitse asia tarkoin ja tyynesti. Kuulustelkaamme ensin Repolaista, ennenkuin hänet tuomitsemme. Kenties hän ei olekaan niin syyllinen kuin Kani ja Varis Vaakkulainen väittävät. Olen aina pitänyt Repolaista ymmärtäväisenä ja älykkäänä miehenä, hänen neuvonsa ovat olleet viisaat ja hyödylliset, sen vuoksi tahdoin pelastaa hänen henkensä. Ikävä kyllä, on hänen elämänsä moitittavaa. Mutta hänellä on monta mahtavaa sukulaista, älä siis, puolisoni, hätäile, vaan mieti asiaa joka puolelta.
— Pitääkö minun istua täällä linnassani odottamassa, kunnes tuo veijari suvaitsee minua läsnäolollaan kunnioittaa? huudahti kuningas tuimasti. — Olen jo kyllästynyt yhtämittaisiin kanteisiin ja syytöksiin. Älkäämme enää vitkastelko, vaan ryhtykäämme toimeen. Kuulkaa siis, ylimykset: kuuden päivän kuluttua tulee teidän kaikkien saapua hoviin rautapaitaan puettuina, jousilla ja keihäillä varustettuina. Sitten lähdemme piirittämään Veijanlinnaa. Oletteko valmiit seuraamaan minua kuuden päivän kuluttua?
— Me seuraamme käskyäsi, suuri kuningas, huusivat kaikki yhteen ääneen.
Kun Mäyrä Metsäsika tämän kuuli, kävi hän kovin surulliseksi. Nopeasti hän lähti kenenkään huomaamatta sukulaiselleen sanaa viemään.