— Ah, lausui kuningas, — kun ajattelen, että Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat saaneet tuon lurjuksen tähden kärsiä häpeätä ja vankeutta, niin joudun aivan vihan vimmoihin. Nyt saan hävetä herkkäuskoisuuttani.
Leopardin neuvosta kuningas tuotatti sitten Hukan ja Mesikämmenen suurella kunnialla takaisin hoviin vankikomeroista. Mutta Oinas Ollikkaa rangaistiin kovasti, koska hän oli ollut Repolaisen apulaisena, ja sovittajaisiksi Hukalle ja Karhulle kuningas lupasi, että he ja heidän sukunsa tästedes saisivat syödä kaikki Oinaan sukulaiset ja jälkeläiset, missä ikinä heitä tapasivat. Ja siitä päivin ahdistavat sudet aina armotta lampaita ja oinaita.
Sitten päättivät kuningas ja ylimykset oikein miehissä marssia Repolaisen linnalle, valloittaa sen ja vangita Repolaisen ja muitta mutkitta tappaa hänet.
— Sillä jos hän taas pääsee tänne suutaan soittamaan, osaa hän kyllä kääntää kaikkien mielet, niin että hän jälleen pääsee vapaaksi, lausui Leopardi, ja kuningas oli samaa mieltä.
SEITSEMÄS LUKU
Hukkasen ja Mesikämmenen kunniaksi vietettiin nyt hovissa monta päivää komeita pitoja, joihin tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Kettu Repolainen yksin ei uskaltanut lähestyä hovia, vaikka hänen kieltään kyllä kutkutti kuullessaan, kuinka kuninkaan linnassa riemuittiin ja herkuteltiin.
Jo oli kahdeksan päivää yhtä päätä iloittu ja riemuttu, syöty ja juotu, tanssittu ja laulettu, ja yhä vielä kesti pitoja. Kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli hyvillä mielin hoviväkensä iloa. Mutta yhtäkkiä tuli juhlimisesta loppu.
Kuningas istui parhaillaan ylimyksineen päivällisillä, ja kuningatar istui hänen rinnallaan. Silloin kuului äkkiä etuhuoneesta haikeaa valitusta, ja sisään syöksyi Kani, Jänis Vääräsäären serkku, verisenä ja näännyksissä.
Hän heittäytyi kuninkaan eteen polvilleen ja alkoi vaikeroiden puhua:
— Oi suuri kuningas ja te korkeasukuiset ylimykset, armahtakaa minua poloista. Kuulkaa mitä teille kerron. Eilen aamulla kuljin kaikessa rauhassa Repolaisen linnan ohitse, aioin näet saapua tänne hoviin minäkin. Ovensa edustalla oli Repolainen toivioretkeläisen hurskaassa puvussa polvillaan kuin rukoukseen vaipuneena. Kun hän näki minut, nousi hän kohteliaasti pystyyn ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta voi kauheata, yhtäkkiä hän iskikin kyntensä korviini ja retuutti minua niin kauheasti, että luulin kaulani katkeavan. Kaikeksi onneksi pääsin kuitenkin pujahtamaan hänen käsistään ja pötkin pakoon niin nopeasti kuin suinkin kerkesin. Mutta toisen korvani siinä leikissä sentään kadotin. Katsokaa veristä päätäni, siinä on neljä suurta haavaa. Niistä voitte päättää, kuinka pahasti tuo hirviö minua raateli. Kuka nyt enää uskaltaa maantiellä kulkea? Kuka rohkenee hoviinnekaan saapua, kun moiset rosvot saavat rankaisematta hyökätä rauhallisten matkustajien kimppuun?