— Älä siitä huolehdi, sanoi Repolainen. — Minulla on karhunnahkainen laukku, joka on hyvin paksu ja tukeva. Kyllä paperit siinä säilyvät.
Näin sanoen Kettu livahti takaisin luolaansa ja toi tuokion kuluttua laukun Oinaalle. — Heitä nyt tämä laukku hartioillesi, mutta muista, ettet suinkaan avaa käärettä. Kuningas rankaisisi sinua kovasti, jos hän huomaisi että olet ollut utelias. Voithan sanoa hänelle, että olet auttanut minua näiden kirjoitusten laatimisessa. Kuningas siitä varmaan palkitsee sinut moninkertaisesti.
Oinas uskoi tämän kaiken, heitti hyvästi Ketulle ja lähti kiireesti hovia kohti köpittämään mielissään siitä, että sai kuninkaalle tehdä palveluksen.
Seuraavana aamuna Ollikka meni kuninkaan linnaan ja ojensi nöyrästi kumartaen kuninkaalle Repolaisen antaman laukun.
— Mikä laukku se on? kysyi kuningas.
— Repolainen lähetti sen teille, armollinen kuningas, vastasi Ollikka toimessaan. — Siinä on tärkeitä papereita, jotka ovat teille hyvin tarpeen. Minä olin Repolaiselle avullisena niitä laadittaessa.
Kuningas otti laukun, avasi kääreen ja voi kauhistusta! — kääreestä paljastui murhatun Vääräsäären verinen pää.
— Oi Repolainen, sinä konnien konna! kiljui kuningas julmistuneena. Tämä on sinun työtäsi. Mutta maltahan, uskollisen Vääräsääreni kuolema tulee sinulle kalliiksi, sen vannon kautta kunniani.
Kuningas ja kuningatar olivat nyt kovin häpeissään ja pahoillaan siitä, että olivat uskoneet Repolaisen valheellisia juttuja. Mutta Leopardi, kuninkaan serkku, lohdutti heitä.
— Miksi surette turhaa. Rohkaiskaa mielenne. Olettehan te kuningas, jota kaikkien tulee kuulla ja totella.