Heidän syödessään Repolainen virkkoi Mäyrälle: — Oletko, kuomaseni, koskaan nähnyt hauskempia lapsia kuin nämä minun poikani? Mitä arvelet Mikostani? Entäpä pikku Repo? Eikö hän ole herttainen? He tuottavat vielä kumpikin suvullemme kunniaa, sen saat uskoa. He alkavat jo vähitellen kehittyä ja saattavat minulle iloa auringonnoususta iltamyöhään. Jospa näkisit, kuinka he ajavat takaa kanoja tai sukeltavat veteen sorsien kintereillä. Minä antaisin heidän useamminkin metsästää, mutta pelkäänpä, että heidän kasvatuksensa silloin tulisi laiminlyödyksi. Et usko, kuinka vaikeata lastenkasvatus on. Heidän tulee oppia viisautta ja varovaisuutta, jotta ymmärtäisivät välttää pauloja, metsästäjiä ja koiria. Täysikasvuisina täytyy heidän näet tulla omin neuvoin toimeen, vieläpä hankkia vanhemmilleenkin ruokaa. Heillä onkin jo aika terävät hampaat. Entä kuinka taitavasti he hyökkäävät saaliinsa kimppuun! Se on kerrassaan ihmeteltävää.
— Niin, sanoi Mäyrä, on todellakin suuri ilo vanhemmille, kun lapset ovat älykkäitä ja oppivaisia. Silloin he voivat pitää huolta isästä ja äidistä, kun nämä käyvät vanhoiksi ja heikoiksi. Minua ilahduttaa, että pikku poikasi kuuluvat sukuuni ja toivon heidän tuottavan kunniaa heimollemme.
— Mutta menkäämme nyt nukkumaan, sanoi Repolainen. — Olemme kaikki väsyksissä, varsinkin sinä, veli veikkonen, joka olet kulkenut pitkän matkan.
Sitten kaikki laskeutuivat levolle lattialle, jolle oli hajoitettu heiniä ja lehtiä.
Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä. Hän oli kovin huolissaan. Koko yön hän mietti ja tuumaili, miten parhaiten pulastansa pääsisi. Aamun valjetessa hän oli yhä vielä syvissä mietteissä. Hän nousi vuoteeltaan ja sanoi vaimolleen:
— Älä ole levoton, kultaseni, mutta minun täytyy mennä Mäyrä Metsäsian kanssa hoviin. Pysy sinä vain rauhassa kotona ja vartioi tarkoin linnaamme niin kauan kuin minä olen poissa.
— Voi, pitääkö sinun todellakin taas lähteä hoviin? vaikeroi rouva Mielevä. — Töin tuskin pääsit sieltä viime kerralla hengissä ja nyt pistät taaskin pääsi ansaan. Etkö muista, miten suuressa vaarassa silloin olit?
— Muistanpa kylläkin, vastasi Repolainen. — Se ei tosiaankaan ollut lapsenleikkiä. Selkääni vieläkin karmii sitä muistellessani. Mutta älkäämme huolehtiko, kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Ole vain levollinen, eukkoseni, äläkä liikoja hätäile. Viiden, kuuden päivän kuluttua olen arvattavasti kotona.
Näin puhuen Repolainen lähti Mäyrän seurassa taivaltamaan kohti kuninkaanlinnaa.