Mäyrä Metsäsika ja Repolainen kulkivat suorinta tietä nummen yli hoviin. Matkalla lausui Repolainen:
— Kävi miten kävi, mutta tällä kertaa minusta todellakin tuntuu siltä kuin matkani päättyisi hyvin. Mutta kuulehan, rakas orpanani, ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että taas olen tehnyt syntiä sen jälkeen kun viimeksi itseni ripitin. Kerron sinulle nyt kaikki rikokseni, sekä suuret että pienet.
Ja sitten Repolainen alkoi iloisen näköisenä kertoa kepposiaan ja konnankoukkujaan. — Vielä on yksi asia mainitsematta, lausui hän lopuksi. Siihen aikaan kun Hukka ja minä olimme liittolaisia, näimme kerran metsässä hevosen ja lihavan, herkullisen näköisen varsan. Nähdessään varsan valahti Hukan suuhun heti vesi.
"Menepäs kysymään tuolta hevoselta, paljonko hän varsastaan tahtoo", sanoi hän minulle. Minä menin hevosen luo ja kysyin kohteliaasti: "Arvoisa rouva, sanokaa minulle, mitä tahtoisitte pikku varsastanne?" Hevonen vastasi: "Hinta on kirjoitettu takakavioihini." Minä palasin Hukan luo ja kerroin hänelle hevosen sanat. "Mene sinä itse katsomaan", sanoin, "minä olen niin huono lukumies".
"Minä sitä vastoin osaan lukea sekä latinaa että ranskankieltä", vastasi Susi ylvästellen. Sitten hän astui hevosen luo ja pyysi saada nähdä sen takakaviot. Hevonen kohottikin takakavionsa ja yks kaks — lensi Hukka poloinen korkealle ilmaan. Sitten hevonen nelisti tiehensä täyttä laukkaa, mutta Hukka rukka makasi tunnotonna maassa kauan aikaa. Viimein hän tointui ja alkoi kauheasti ulvoa, eikä kummakaan, hänen naamassaan oli kuuden ihka uuden rautanaulan jäljet.
Ja nyt, rakas veljenpoikani, olen kertonut kaikki syntini. Voitko antaa minulle tällä kertaakin synninpäästön?
— Minua surettaa suuresti, että jälleen olet tehnyt niin paljon pahaa, vastasi Mäyrä vakaasti. — Mutta koska nyt olet niin lähellä kuolemaa, en tahdo tehdä kuormaasi raskaammaksi, vaan julistan syntisi anteeksi. Pelkään näet pahoin, ettet tällä kertaa saa kuningasta leppymään. Vääräsäären kuolema on kovasti suututtanut häntä. Kuinka saatoitkaan, setäni, menetellä niin kevytmielisesti?
— Loruja, sanoi Repolainen. — Minäpä sanon sinulle, Mäyrä, ettei kannata olla niin arkatuntoinen tässä syntisessä maailmassa. Emme me voi elää täällä yhtä pyhästi kuin luostarissa. Se on kyllä totta, että jokaisen pitäisi rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään, mutta minulla on niin paha ja vilkas luonto. Kun näin Vääräsäären lihavana ja pyöreänä hyppivän edessäni, tuli minulle niin kova ruokahalu, etten voinut hillitä itseäni, vaan söin hänet. Entä Oinas! Hän on aina suututtanut minua typeryydellään. No niin, mitäpä heistä enää, mennyttä mikä mennyttä. Jättäkäämme heidät rauhaan ja haastelkaamme toisista asioista. Jos totta puhun, en ole rahtuakaan huonompi muita. Kuningas Jalopeura ja hänen ylimyksensä sieppaavat itselleen saaliin mistä vain ikinä saavat. Heitä ei kukaan uskalla moittia, mutta Kettu parkaa kaikki soimaavat ja parjaavat.
— Minusta on varsin kummallista, että rupeat puhumaan muitten synneistä, kun sinulla itselläsi on niin kirjava ansioluettelo. Pitäköön jokainen huolta itsestään, sanoi Mäyrä ankaralla äänellä.
Näin keskustellen he astuivat eteenpäin. Lähellä hovia he kohtasivat Martti Apinan, joka oli puettu pyhiinvaeltajan kaapuun. Hän tervehti ystävällisesti matkamiehiä ja sanoi Ketulle: — Pidä vain lujasti puoliasi, kuoma, äläkä yhtään hätäile.