Hukkanen heittäytyi puun juurelle pitkälleen ja vastasi:
— Sinä, kuoma, olet minua mielevämpi. Pujahda sinä sisään, minä sillä aikaa lepään tässä. — Hän näet ei uskaltanut itse mennä pimeään luolaan, pelkuri kun aina on ollut.
Minä tottelin häntä ja hiivin sisään luolan aukosta. Huu, oikeinpa minua kammotti, kun aloin ryömiä pitkin pimeätä, mutkikasta käytävää. Kauan aikaa pilkkosen pimeässä haparoituani pääsin viimein luolan perälle. Voi kauheata, mitä näinkään! Suuria ja pieniä eläimiä niin rumia, etten kuuna kullan päivänä ole moisia ennen nähnyt. Niiden kita oli suuri ja ammottava ja täynnä teräviä, kauhistuttavia hampaita. Kädet olivat koukkukyntiset ja takana roikkui pitkä häntä. Sen lisäksi ne olivat kaikki niin likaisia ja saastaisia, että minun täytyi pidellä nenääni. Kauhistuin niin, etten ensin saanut sanaakaan suustani, mutta viimein rohkaisin mieleni ja tervehdin kohteliaasti kuten ainakin sivistynyt henkilö.
— Hyvää päivää, täti kulta, sanoin vanhalle marakatille. — Teilläpä somia lapsia on, aivanpa luulisi heitä kuninkaanpojiksi. Enpä toden totta ole koskaan herttaisempia pienokaisia nähnyt. Tästä vanha marakatti ihastui ikihyväksi. Hän sanoi minua serkukseen, vaikka emme ole rahtuakaan sukua ja toi eteeni herkkuja jos jonkinlaisia, siinä oli kalaa, oli peuranpaistia, lintua ja muuta metsänriistaa. Lopuksi hän vielä pisti kainalooni murean hirvenpaistin eukolleni viemisiksi. Pyysipä minua hartaasti toistekin talossa käymään. Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin pois likaisesta ja pahallehaisevasta luolasta, ja lähdin aika vauhtia juosta livistämään. Hukkanen loikoi yhä toimetonna puun juurella ähkien ja nälkäänsä valitellen. Minun kävi häntä niin sääliksi, että annoin hänelle hirvenpaistini. Ahnaasti hän heti paikalla hotkaisi sen suuhunsa, mutta mitäpä se hänelle olisi riittänyt. Varoituksistani huolimatta hän kömpi luolaan lisää himoiten. Mutta typeryydessään hän ei osannut säädyllisesti käyttäytyä. Nähdessään rumat marakatit hän kauhistuneena huusi:
— Hyi, sellaisia inhottavia elukoita! Enpä ole mokomia iljetyksiä ennen nähnyt. Hukuttaa ne pitäisi joka sorkka, hukuttaa ja tappaa.
— Kuka on käskenyt sinun tulla tänne minun poikiani moittimaan? ärjäisi marakattiäiti vihoissaan. — Mene matkoihisi, hävytön lurjus.
Mutta Hukkanen ei ollut marakattien vihasta millänsäkään. Vaati vain muitta mutkitta ruokaa itselleen. Silloin julmistuneet marakatit hyökkäsivät oikein miehissä hänen kimppuunsa ja purivat ja kynsivät häntä niin hurjasti, että Hukka-raukka oli henkensä menettää. Töin tuskin hän pääsi pakoon pötkimään.
Ja nyt kysyn teiltä, arvoisat kuulijani, kenen oli syy, että Hukkasta pideltiin pahoin marakattien luolassa? Minunko?
Näin tiesi Repolainen kääntää kaikki Hukan syytökset tämän omaksi häpeäksi. Viimein Hukkanen huusi tuimistuen:
— Turhaan täällä suuta soitamme. Oikeus pysyy oikeutena ja rehellisyys maan perii. Taistelkaamme mies miestä vastaan, niin saamme riitamme parhaiten ratkaistuksi. En kykene sinun kanssasi valheissa kilpailemaan, mutta rehellisessä taistelussa osaan kyllä puoliani pitää.