Haudan hiljaisuus vallitsi oikeussalissa. Repolaisen pitkät ja älykkäät puheet olivat niin lumonneet koko hovin, että kaikki uskoivat häntä. Jo oli kuningaskin unohtanut vihansa.
— Koska ei ketään syyttäjää esiinny, julistan Repolaisen syyttömäksi. Minä puolestani annan hänelle anteeksi kaikki hänen entiset rikoksensa, sillä hän on aina ollut minulle uskollinen, lausui kuningas kuuluvalla äänellä.
Repolainen kumarsi syvään ja lausui: — En voi sanoin ilmaista kuinka kiitollinen olen, armollinen herra. Ja nyt lähden heti paikalla etsimään kadonneita aarteita, enkä ennen lepää kuin olen ne löytänyt.
Mutta nyt ei Hukka enää jaksanut vihaansa hillitä. Raivosta puuhkuen hän huusi:
— Armollinen herra, huomaan suureksi kummakseni, että taaskin uskotte tuon petturin valheita. Mutta minusta hän ei niinkään vähällä pääse. Minä vaadin hänet kaksintaisteluun, ratkaiskaamme siten, kuka meistä on oikeassa. Sillä sen minä tässä kaikkien kuullen julistan, että suurempaa lurjusta ja petturia ei ole maan päällä koskaan elänyt kuin Kettu Repolainen.
YHDESTOISTA LUKU
Värisevällä äänellä Hukka alkoi sitten luetella, mitä kaikkea pahaa Repolainen oli hänelle ja hänen vaimolleen tehnyt. Muun muassa hän kerrankin vietteli suden luolaan, jossa asui ilkeitä marakatteja. Nämä olisivat varmaankin repineet häneltä silmät ja korvat päästä, ellei hän olisi päässyt pakoon heidän kynsistään.
Tähän Kettu vastasi:
— Minua ihmetyttää suuresti, että Hukkanen syyttää minua seikasta, johon hän itse on syypää. Minkä minä sille voin, että hänen ahneutensa ja typeryytensä lakkaamatta johtaa häntä vaaroihin? Jos arvoisat läsnäolijat suvaitsevat, niin kerron, miten tämän jutun laita oikeastaan on. — Hukkanen ja minä eksyimme kerran tieltä ja pohjastuimme vuoreen, jonka kupeessa näimme pimeän onkalon. Hukkanen oli, kuten tavallista, kauhean nälissään. Senvuoksi sanoin hänelle:
— Tuossa luolassa on varmaankin jotakin syötävää. Koettakaamme pyrkiä sinne.