— Oi suuri kuningas, lausui hän, — en voi sanoin selittää, kuinka suruissani olen. Salli minun kertoa sinulle ja ystävilleni, mitä kalleuksia siinä laukussa oli, jonka Ollikka ryösti.
— Puhu suusi puhtaaksi, lupasi kuningas, mutta lyhyesti.
Repolainen alkoi nyt surullisen näköisenä luetella niitä aarteita, mitkä oli kuninkaalle ja kuningattarelle lähettänyt.
Ensiksikin oli laukussa harvinaisen kallis sormus, johon oli kaiverrettu kolme hebrealaista sanaa. Sanoissa piili ihmeellinen taikavoima, mutta ei kukaan muu ymmärtänyt niiden tarkoitusta kuin eräs Abryon niminen juutalainen oppinut Jerusalemin kaupungissa. Onnellinen se, joka tämän sormuksen omisti. Hänen ei koskaan tarvinnut kärsiä nälkää, ei janoa, ei vilua eikä hellettä. Hän ei missään taistelussa jäänyt tappiolle. Myrkyt ja salamat eivät voineet häntä tuhota, ei tuli eikä vesi liioin. Se oli sanalla sanoen ihmesormus, jonka vertaista ei toista ollut taivaan kannen alla. Ja tämän sormuksen oli Repolainen muka lähettänyt kuninkaalle lahjaksi.
Kuningattarelle hän oli lähettänyt kamman ja peilin, jotka olivat ihmeellisiä ja tenhovoimaisia nekin. Repolainen selitti niin tarkkaan ja elävästi, kuinka ihanat ja kallisarvoiset nämä esineet olivat, että hovilaisten silmät lensivät ihmetyksestä selälleen. Niihin oli muka kaiverrettu ihmeen kauniita kuvia, ja joka kuvasta Repolainen tiesi jutella hauskan ja merkillisen tarinan. Näin hän kertomistaan kertoi, ja mielihyvällä häntä kuuntelivat kaikki läsnäolijat, alkoipa moni lopulta hänen puhettaan totenakin pitää.
Puheensa päätteeksi hän viimein kertoi, mitä kaikkea hyvää hänen isänsä oli tehnyt kuninkaan isävainajalle pelastaen hänen henkensä useita kertoja.
Mutta kuninkaan viha ei vieläkään ollut lauhtunut:
— Kenties oli isäsi niin oppinut ja taitava kuin minulle uskottelet, mutta mahtaapa siitä olla pitkä aika, kun hän eli, koska en ole hänestä mitään kuullut. Sinusta sitä vastoin kuulen joka päivä, mutta ne kuulumat eivät suinkaan ole kehuvaa laatua.
— Herra, vastasi Repolainen taaskin ovelasti, — totta on, etten ole likimainkaan sellainen kuin tahtoisin. Mutta hartain toivoni on aina ollut saada olla teille ja korkealle puolisollenne avuksi ja hyödyksi. Muistatteko, kuinka kerran kohtasitte Susi Hukkasen ja minut metsässä? Me olimme siihen aikaan vielä ystäviä ja olimme pyydystäneet lihavan sian. Te, armollinen kuningas, olitte kovin nälissänne ja pyysitte meiltä vähän lihaa. Minä olin tietysti heti valmis luovuttamaan teille koko oman osani, mutta Hukka ei ollut pyyntöänne kuulevinaan, hotkaisi vain osansa niin pian kuin kerkesi. Monta muuta samantapaista juttua voisin vielä kertoa. Ja jos oikein asiata ajattelette, huomaatte kyllä, kuka on uskollisempi ja uhraavampi, Hukkanen ja Mesikämmenkö vai kettuparka, joka mielellään antaisi henkensäkin teidän puolestanne.
— Oli miten oli, sanoi kuningas, — mutta minun täytyy seurata oikeutta. Astukoon siis esiin se, jolla on jotakin kannetta Repolaista vastaan, ja jos hän voi syytöksensä todistaa, tulee syyllinen rangaistavaksi.