Kun Varis Vaakkulainen ja Kani tämän kuulivat, säikähtivät he pahanpäiväisesti ja puikkivat tuota pikaa tiehensä. Eivätkä he sen koommin oikeussalissa näyttäytyneet.
— Missä ovat syyttäjät? huusi kuningas kuuluvalla äänellä, mutta ei kukaan uskaltanut hiiskahtaakaan.
— Niin, sanoi Repolainen, — sellaista se on. Selän takana kyllä puhua pajatetaan mitä tahansa, mutta kuka rohkenee minulle vasten silmiä parjauksiaan uudistaa?
— Älä lörpöttele, petturi, ärjäsi kuningas vihoissaan. — Muista Vääräsäärtä, uskollista kirjeenkantajaani, jonka kavalasti surmasit. Ja sinun pahantekosi tähden kärsi Oinas Ollikka viattoman kuoleman.
— Mitä kummia kuulenkaan! huudahti Repolainen. — Onko Vääräsääri murhattu ja Ollikka kuollut? Sehän on kauheata! Voi kuinka turmeltunut tämä maailma sentään on! Kukapa olisi uskonut, että tuo kiltinnäköinen Oinas olisi voinut murhata lempeän Vääräsäären. Silloin ovat kai kaikki nuo kalliit aarteet, jotka heidän kerallaan kuninkaalle lähetin, teillä tietymättömillä. Surkeata, surkeata!
Mutta kuningas ei huolinut kuulla Repolaisen vaikeroimista. Vihoissaan hän lähti kammioonsa. Siellä istuivat parhaillaan kuningatar ja Martti Apinan puoliso. Rouva Ryppysilmä oli viisas ja kielevä vaimo. Kuningatar ja kuningas kunnioittivat häntä suuresti ja kuuntelivat mielellään hänen älykkäitä neuvojaan.
Koska ketut ja apinat olivat sukua keskenään ja sen lisäksi hyviä ystäviä, koetti rouva Ryppysilmä kaikin voimin puolustaa Repolaista kuninkaalle kehuen hänen hyviä ominaisuuksiaan, viisauttaan ja taitoaan.
Hiukan leppyneempänä palasi kuningas oikeussaliin ja alkoi uudestaan kuulustella Repolaista.
KYMMENES LUKU
Vetääkseen kuninkaan ajatukset pois Vääräsäären murhasta, alkoi Repolainen haikeasti valittaa sitä suurta vahinkoa, joka hänelle oli tapahtunut, kun Ollikka oli ryöstänyt hänen kalliit aarteensa.