Ol kuningas Pohjolassa
Ain' lujin sydämin,
Joll' armaans kuolemassa
Soi muistoks pikarin.
Häll' kallis hautaan asti
Ol kulta pikar tuo;
Hän itki katkerasti,
Ain' koska siitä juo.
Kun tunsi kuolimensa,
Hän luki aarteitaan,
Kaikk antoi pojallensa,
Ei pikaria vaan.
Hän istui atrialla,
Seurassa uroitten,
Tuoll' ranteen kukkulalla
Linnassa isien.
Tääll' kanssa ystävitten
Joi maljan viimeisen,
Ja pyhän pikarin sitten
Hän heitti merehen.
Hän näk' sen putovan, pohjaan
Sen näki siirtyvän.
Hän sulki silmäns; koskaan
Ei juonut enähän.
Kulkeva kello.
O1 kerran laps, se konsanaan
Ei kyennyt kirkonteille,
Vaan pyhäisin näät ainiaan
Ties hiipiä tantereille.
Sa, virkkoi äiti, kuuleppas:
Jo kello kutsuileepi,
Ja jos et lähe tahallas,
Se väkisin sua viepi.
Vaan poika mietti: kello, ho,
Kyll' pysyy paikallansa.
Ja täyttä laukkaa tiehens jo,
Juur kuni koulustansa!