Ei kello, kello enään soi,
Tuot' äiti juoruaapi.
Vaan, kauhu! — perässänsä —
Jo kello kiiruhtaapi.
Se kulkee, kaikuu yhä vaan;
Jo poika leikkins heittää
Ja kiidähtää kuin unissaan:
Jo kello hänet peittää.
Vaan kuinka hyppii, viertelee
Sek' ohjaa polkuansa,
Jo kotihinpa kiertelee —
Ja kirkkoon suorastansa.
Sit' myöten sunnuntaisin ain'
Hän pitää pyhäst' huolta,
Eik' suo, ett' itse kello vain
Hänt' hakee ulkoa tuolta.
Henkien laulu yli vetten.
Sa ihmis-sielu
Oot kaltainen ve'en:
Se taivaast' tulee,
Se taivaan nousee.
Ja taasen ales
Sen maahan täytyy
Ain' vaihetellen.
Jos korkealt' virtaa
Vuori-kyljeltä
Kirkas suihkunsa,
Hän heittäyy hellästi
Pilvilaineina
Sulja-paadelle;
Sen suosimana
Sitt' kulkee verkoillen
Ja hiljaa vilisten
Ales syvyyteen.
Jospa kallioit' kohoo
Tiellä putouksen,
Hän vihoissaan kuohuu
Ain' asteettain
Ales kuiluhun.
Laaka-uomassaan
Sitte laaksoja luikkii;
Ja pinnassaan
Jo ihailee kasvojans'
Kaikki tähdet.
Tuuli on aaltojen
Ylkämies armas,
Tuuli ain' pohjalta
Kuohuja tuo.
Sa ihmis-sielu
Kuin moinen oot ve'en!
Sa ihmis onni
Kuink' kaltainen tuulten!