Promeetteo.
Sa peitä taivahas, Zeys,
Sumupilvilläs,
Ja harjoittele, kuni lapsi
Jok' ohdakkeita latvoo,
Sa iskua tammien, kukkulain;
Mutta maahani tok
Et pysty sa,
Etkä mökkiini, jota et sa ole tehnyt,
Etkä lieteheni,
jonka liekistä
Mua kadehdit.
En tunne ma köyhempää
Alla auringon teit', jumalia!
Te ruokitte kurjasti
Uhrianteilla
Ja rukouksilla
Ylevyytenne,
Ja nääntyisitte, jos oisi
Eivät houruja toiveisia
Kerjäläiset ja lapset.
Lasna ollessain,
Kun tiennyt en minne, kunne,
Ma kiersin eksyneet silmäni
Päin taivahan, ikään kuin oisi
Tuolla ylhäällä korva mua kuullakseen,
Olis sydän, kuin mun,
Ahdistettua armahtaakseen.
Mua suojeli ken
Ylpeydestä titaanien?
Ken kuolosta pelasti,
Orjuudesta ken?
Eikö kaikki tuo oo sun työs,
Pyhä hehkuva sydämeni?
Vaan sa, pettynyt, hehkuit
Pelastuksestas kiitokset
Tuolla ylhäällä uinahtavalle.
Mun kunnioittaa sua? Miksi?
Ootko ahdistetun sa tuskat
Lievitellyt sa milloinkaan?
Ootko pyyhkäissyt kyyneleitä
Sa kiusatun konsanaan?
Eikö mieheksi mua oo taonut
Kaikkivaltias aika vaan
Ja sallimus ikuinen,
Minun herrat ja sun?
Sa ehkä arvelet,
Ett' mun elämää vihata pitäis
Sekä paeta erämaihin,
Kosk' kaikki ei unelmani
Ole kukkia tuoneet?
Tässä istun ma, kaavaan inehmoja
Mun kuvani mukaan,
Luon heimoa, minun kaltaista,
Kärsimähän ja itkemään,
Nauttimahan ja iloitamaan,
Pitämättä sinusta lukua
Kuin ma!
Ihmisyyden ääret.
Kosk' ikivanha
Isänen pyhä
Vakavin käsin
Pauhaavist' pilvist'
Leimuvat tulensa
Luo yli maan,
Ma suutelen viimeistä
Vaippansa helmaa,
Kauhua lapsen
Povessani.