Sillä verroille
Ei pyrkikö jumalain
Ihminen.
Jos ylös hän kohoo,
Tavottaaksensa
Kiireelläns tähtiä,
Jo leijoileepi
Hän horjuvin jaloin,
Ja leluks hän joutuu
Pilvein ja tuulten.
Josp' vakavilla,
Kiinteillä kannoilla
Vankalla, vahvalla
Maalla hän jää,
Eip' ulotu hän
Edes tammien
Tai viinapuitten
Rinnalle.
Mi ompi väli
Jumaloitten ja ihmisten?
Ett' monta aaltoa
E'ellä noitten kulkee
Ikivirtana:
Meit' aalto nostaa,
Meit' aalto nielee
Ja uuvumme.
Pieneen piirrokseen vaan
Meidän ikämme äärryy;
Vaan lukuisat polvet
Pysyväisesti
Ain' liittääpi olons'
Loppumattomaan jaksoon.
Jumalallinen.
Jalo olkoon ihminen,
Auttavainen ja hyvä!
Sillä yksin tämä
Hänt' eroittaapi
Olennoistahan kaikista,
Joit' tunnemme.
Terve oudoille noill'
Olennoille tuoll' ylhäälle,
Joit' aavistamme!
Esimerkkinsä hänen
Myös uskomaan heitä
Meit' opettakoon.
Sillä tunteeton
On ainakin luonto:
Kas, päivä paistaa
Pahoille sekä hyvill';
Ilkiölle kuin parhaalle
Pilkkuvat tähdet
Ja kumottaa kuu.
Tuulet ja virrat,
Ukkoset, raet,
He rientävät uraansa,
Tavottaen
Ain' ohimennen
Jok' yhtä tai toista.
Niin onnikin myös
Vaan joukossa hapailee,
Tarttuen milloin
Viattomiin kutriin,
Milloin taas syyllisen
Kiireesen kaljuun.