Luonnottaret, te armahat, jotk' puissa, vuorissa piilee,
Kullekin suokaatte, salaa mi haluvi hän!
Turvaa murheelliselle ja oppia epäilevälle.
Lempivällepä, ett' onnensa kohdata saa.
Sillä teill' jumalat soi, mi kielsivät inihminoilta:
Jokaist' ett' lohduttaa, teihin jok' luottavi vaan.
Kauas.
Kuninkaillepa, näät, ennen muita, niin väitetään, luonto
Pidempäin soi käsien kauas yltäävä voim'.
Vaan myös halvalle mull' tään ruhtinais-mahdin hän antoi
Sillä vaikk' kaukana sult', Liida, ma pitelen sua.
Valittu vuori.
Tyvennyydessä täss' armaansa muisteli armas,
Virkkoi: Todistajaks' rupee mulle sa kiv'!
Vaan älä ylpisty, sull' toveria on monta:
Joka paadelle, näät, kedon, mi ruokkivi mua,
Joka puullekin myös tään metsän, jossa ma liikun,
Huudan ma iloisena: Onneni muistona oo!
Ääntäpä suon vaan sulle, — kuin joukosta runotar juuri
Yhdenhän valitsee vaan, suudellen huuliansa.
Maalainen onni.
Lehdon haltiat tään sekä joettaret, te, olkaat,
Muistaen entisiänn', meillekin lempeät nyt.
Vihkien viettivät nuo salaa maalaisia juhlii;
Jälkiään seuraten me onnelaan hiivimme myös.
Aamor seuraapi meit'; hän saa tuo taivainen poika,
Läheisii rakkahiksi, kaukaisii läheisiksi.
Filomela.
Sinua, laulatar sa, totta ruokkien kasvatti Aamor:
Nuolellaan jumala kai tarjoi sull' syötäväsi.
Niinpä vilpittömin, vaan myrkistynein kas kurkkuin
Satakielinen nyt murtaapi sydämiä.
Pyhitty paikka.