Oi tuota suloista lasta, oi äitiä autuaavaista!
Kun laps äitiä vaan, äiti vaan last' ihailee!
Mitä nautetta tois kuva herttainen ei tämä mulle,
Syytön kuin Jooseppi jos, kurja, en seisoisi täss',
Puolustus.
Naista sa syyttelet, ett' hän väikkyy toiselta toiseen!
Vaiti sa: luotettavaa miestä vaan hakeepi hän.
Seppeleet.
Klopstock Pindosta pois meit' pyytääpi: laakerii, näetsen,
Kärkkimän meidän ei pi'ä, vaan tyytymän kotiseen tammeen;
Itsepä, kas, ylieepillisen ristiretkensä viepi
Golgatan huipulle hän, outojumalia kumarrellen!
Tok', mille kukkulall' ain' hän kootkoon enkeliänsä,
Haudalla hyvän jos min jälkeisiä itkemään saakoon:
Sankari missä vaan kuol' tai pyhä, miss' runoilja lauloi,
Esimerkkinä meill' elämäss' sekä kuolemass' ollen
Ylevän ihmisarvon ja miehuuden, siinä syystä
Hartaasti polvistuu kaikki kansat, kunnioittaakseen
Okait' kuin laakereit'kin, mi vaan häntä, koristi, kiusas.
Kiinalainen Roomassa.
Kiinalaisen ma Roomassa näin: rakennuksia kaikki,
Muinaisajan ja tään, moitteli raskaiksi hän.
Raukkoja noita! hän huus', tokko käsittäneekö he koskaan,
Puiset ett' pylväset vaan kattoja kannella voi,
Kullatettuja ett' vaan koristuksia pahvine, päineen
Sivistyneempien voi hienompi silm' ihailla!
Tuopa, ma arvelin, on kuva tarkka hourujen noitten,
Leijuvaa jotk' kutomaans' vaippahan vertailevat
Ikuiseen vakavan luonnon ja todellist' tervettä väittää
Sairaaksi, että vaan he luultaisiin tervehiksi.
Runottaren peili.
Aikoen itseänsä koristella, vierivän virran
Rantoja runotar käy, ain' etsien tyynintä paikkaa;
Mutt' yhä lainehtien, joka kohdassa läikkyvä pintans
Jumalatarta vaan rumentaa ain'; pois kääntyy hän ä'issään;
Jokipa jäljessään heti pilkaten huutaa: "Sa kurja,
Totuutt' et malttane nähdä, jonk' tarjoo peilini sulle!"
Vaan sillä välillä jo tämä kaukana lahdella järven
Ihailee kauneuttans, sovitellen seppelettänsä.
Foibo ja Hermes.