Hänen kodissaankin oli kaikki hänen ympärillänsä liikkuvaa, elämäniloista ja hilpeätä, ja me lapset olemme hänelle kiitollisuudenvelassa monesta hupaisesta hetkestä.

Rauhallisemmassa, mutta myös luonnonlaatuansa vastaavassa olotilassa eleli toinen täti, joka oli naimisissa P. Katariinan kirkon saarnaajan Starckin kanssa. Viimeksimainittu eli mielenlaatunsa ja säätynsä mukaisesti erittäin yksinäisenä, ja hänellä oli kaunis kirjasto. Hänen luonansa tuli minulle tutuksi Homeros suorasanaisena käännöksenä, sellaisena kuin se, ranskalaiseen teatterityyliin sommitelluin vaskipiirroksin koristettuna, on löydettävissä herra von Loenin toimittamasta merkillisimpien matkakertomusten uudesta kokoelmasta nimellä: Homeroksen kuvaus Troian valtakunnan valloituksesta. Kuvat tärvelivät kuvittelukykyäni siinä määrin, etten voinut pitkiin aikoihin nähdä homerisia sankareita muuten kuin näinä hahmoina. Itse tapaukset miellyttivät minua sanomattomasti; teosta minä vain kovin moitiskelin siitä, ettei se anna meille mitään tietoa Troian valloituksesta ja päättyy kovin tylpästi Hektorin kuolemaan. Enoni, jolle tämän moitteeni ilmaisin, kehoitti minua tutustumaan Vergiliukseen, joka tosiaankin täysin tyydytti minun vaatimukseni.

On sanomattakin selvää, että me lapset nautimme muiden oppituntien ohella keskeytymätöntä ja etenevää uskonnonopetusta. Se kirkollinen protestanttisuus, jota meille siirrettiin, oli kuitenkin oikeastaan vain eräänlaista kuivaa moraalia: henkevästä esityksestä ei ollut puhettakaan, ja oppi ei voinut tyydyttää sielua eikä sydäntä. Sen vuoksi aiheutuikin monenlaisia eroamisia laillisesta kirkosta. Syntyivät separatistien, pietistien, herrnhutilaisten, maan hiljaisten lahkot, ja miten niitä vielä olikaan tapana nimittää ja merkitä, mutta joiden kaikkien tarkoituksena oli vain päästä lähemmäksi jumaluutta kuin julkisen uskonnon puitteissa näytti mahdolliselta, varsinkin Kristuksen kautta.

Poika kuuli näistä ajatustavoista ja mielensuunnista lakkaamatta puhuttavan, sillä papisto ja maallikot jakautuivat puoltaviin ja vastustaviin ryhmiin. Enemmän tai vähemmän erottuneet olivat aina vähemmistönä, mutta heidän mielenlaatunsa omaperäisyys, sydämellisyys, kestävyys ja itsenäisyys olivat viehättäviä ominaisuuksia. Näistä hyveistä ja niiden ilmauksista kerrottiin kaikenlaisia tarinoita. Varsinkin oli tunnettu erään levyseppämestarin vastaus. Eräs hänen ammattiveljensä aikoi saattaa hänet häpeään kysymällä, kuka oikeastaan oli hänen rippi-isänsä. Hilpeästi ja hyvään asiaansa luottaen vastasi ensinmainittu: Minulla on erittäin ylhäinen, ei kukaan halvempi kuin kuningas Davidin rippi-isä.

Tämä ja muut samanlaiset seikat lienevät poikaan vaikuttaneet ja yllyttäneet häntä omaksumaan sentapaista mielensuuntaa. Joka tapauksessa hänen mieleensä johtui lähestyä välittömästi luonnon suurta Jumalaa, taivaan ja maan luojaa, jonka aikaisemmat vihanpurkaukset oli jo kauan sitten saanut unohtumaan maailman kauneus ja se monenlainen hyvä, mikä siinä tulee osaksemme; mutta tuohon lähenemiseen johtava tie oli varsin omituinen.

Poika oli yleensä noudattanut ensimmäistä uskonkappaletta. Se Jumala, joka on luonnon kanssa välittömässä yhteydessä, tunnustaa sen omaksi työksensä ja sitä sellaisena rakastaa, näytti hänestä oikealta Jumalalta, joka kaiketi voi päästä läheisempään suhteeseen ihmisen kuten kaiken muunkin kanssa ja pitää huolta hänestä samoinkuin tähtien liikkeestä, vuorokauden- ja vuodenajoista, kasveista ja eläimistä. Eräät evankeliumin kohdat lausuivat tämän nimenomaisesti. Mitään hahmoa poika ei voinut tälle olennolle ajatuksissaan antaa; niinpä hän etsi häntä hänen töistänsä ja tahtoi hyvään vanhaan testamentin tapaan rakentaa hänelle alttarin. Luonnontuotteiden piti vertauskuvallisesti esittää maailmaa, niiden yläpuolella piti palaa liekin, joka merkitsi luojansa luo ikävöivää ihmismieltä. Nyt etsittiin olemassaolevasta ja tilaisuuden sattuessa täydennetystä luonnonopillisesta kokoelmasta parhaat harkot ja kappaleet; mutta vaikeutena oli, miten ne voisi pinota ja rakentaa kokonaisuudeksi. Isällä oli kaunis nelisivuisen pengermäisen pyramidin muotoinen punaiseksi kiilloitettu ja kultaisin kukkasin koristettu johtajakoroke, jota pidettiin erittäin mukavana, jos oli kysymyksessä kvartettilaulu, joskin se oli viime aikoina ollut vain harvoin käytännössä. Sen poika nyt anasti järjestäen luonnon edustajat pengermittäin päälletysten, joten rakennelma näytti sangen hauskalta ja samalla varsin arvokkaalta. Nyt piti ensimmäisen jumalanpalveluksen tapahtua varhaisen auringonnousun hetkenä. Nuori pappi oli vain epätietoinen siitä, miten saisi aikaan liekin, jonka tuli vielä uhota hyvää tuoksua. Vihdoin hän onnellisen mieleenjohtuman nojalla sai molemmat ehdot täytetyiksi: hänellä näet oli pieniä suitsutuskynttilöitä, jotka tosin eivät palaneet ilmiliekein, mutta levittivät hehkuen mitä mieluisinta tuoksua. Näyttipä tämä vieno palaminen ja haihtuminen ilmaisevan ihmismielen tapahtumia paremminkin kuin kirkas liekki. Aurinko oli jo aikoja sitten noussut, mutta naapuritalot peittivät idän taivasta. Vihdoin se ilmestyi kattojen yläpuolelle; kohta otettiin käteen polttolasi ja sytytettiin kauniissa posliinikulhossa alttarin huipulla olevat suitsutuskynttilät. Kaikki luonnistui toiveiden mukaisesti, ja hartaus oli täydellinen. Alttari jäi sille uudessa rakennuksessa luovutetun huoneen erikoiseksi koristeeksi. Kaikki näkivät siinä vain sievästi järjestetyn luonnonopillisen kokoelman, mutta poika tiesi paremmin minkä säläsi. Hän halusi hartaasti päästä uudistamaan tuon juhlallisen toimituksen. Onnettomuudeksi ei auringon otollisimmin noustessa sattunut olemaan posliinikulho käsillä. Hän pystytti suitsutuskynttilät välittömästi korokkeen yläpinnalle; ne sytytettiin, ja hartaus oli niin syvä, ettei pappi huomannut, mitä vahinkoa hänen uhrinsa aiheutti, ennenkuin asia oli auttamattomissa. Kynttilät näet olivat polttaneet punaisen kiilloitetun pinnan ja kauniit kultaiset kukat mitä katalimmalla tavalla jättäen mustat, lähtemättömät jälkensä, ikäänkuin olisi siitä jokin rietas henki paennut tiehensä. Tämä sai nuoren papin mitä pahimpaan pulaan. Hän tosin osasi peittää vaurion suurimmilla loistoharkoilla, mutta rohkeutta uusien uhrien järjestämiseen ei enää ollut; ja tekeepä melkein mieli pitää tätä sattumaa enteenä ja varoituksena, miten vaarallista yleensäkin on yrittää lähestyä Jumalaa sellaisin keinoin.

TOINEN KIRJA.

Kaikki se, mitä tähän saakka on kerrottu, viittaa siihen onnelliseen ja mukavaan olotilaan, jota maat nauttivat pitkän rauhan kestäessä. Mutta sellaista kaunista aikaa ei nautittane missään miellyttävämmin kuin kaupungeissa, jotka elävät omia lakejansa noudatellen, ovat kyllin suuret sisältääkseen melkoisen määrän porvareita ja hyvällä paikalla voidakseen kaupan ja teollisuuden avulla heitä vaurastuttaa. Vieraat havaitsevat niissä käymisen voitoksensa, ja heidän on pakko myöntää etuja, jos tahtovat etuja voittaa. Jos sellaiset kaupungit eivät vallitsekaan avaraa aluetta, voivat ne sitä enemmän luoda varakkuutta omaan piiriinsä, koska ulkoiset suhteet eivät velvoita heitä kalliisiin yrityksiin tai osallisuuksiin.

Siten kuluttivat Frankfurtin asukkaat minun lapsuuteni aikana sarjan onnellisia vuosia. Mutta tuskin olin ehtinyt elokuun 28 p:nä 1756 täyttää seitsemännen ikävuoteni, kun jo puhkesi se maailmankuulu sota, jonka oli määrä huomattavasti vaikuttaa seuraaviin seitsemään elämäni vuoteen. Fredrik toinen, Preussin kuningas, oli hyökännyt Saksiin 60,000 miehen suuruinen armeija mukanansa, ja edelläkäyvän sodanjulistuksen asemesta seurasi manifesti, kuten sanottiin hänen itsensä kirjoittama, jossa mainittiin tätä kuulumatonta menettelyä aiheuttavat ja oikeuttavat syyt. Maailma, joka havaitsi olevansa kutsuttu tuomariksikin eikä vain katselijaksi, jakautui heti kahteen puolueeseen, ja meidän perheemme kuvasteli suurta kokonaisuutta.

Isoisäni, joka oli Frankfurtin neuvosmiehenä kantanut Frans ensimmäisen pään yli kohotettua kruunaustelttaa ja oli saanut keisarinnalta painavat kultavitjat, joissa riippui keisarinnan kuva, oli eräiden vävyjen ja tytärten kera Itävallan puolella. Isäni, jonka Kaarle seitsemäs oli nimittänyt keisarilliseksi neuvokseksi ja joka sydämestään otti osaa tuon onnettoman hallitsijan kohtaloihin, taipui perheen pienemmän osan kera Preussin puolelle. Aivan pian häiriytyivät kokouksemme, joita oli jo monet vuodet sunnuntaisin säännöllisesti pidetty. Langosten kesken tavallinen eripuraisuus löysi vasta nyt muodon, jossa se voitiin lausua julki. Kiisteltiin, riitaannuttiin, vaiettiin, puhjettiin mielenpurkauksiin. Isoisä, muuten hilpeä, rauhallinen ja sävyisä mies, kävi kärsimättömäksi. Naiset kokivat turhaan tulta sammuttaa, ja muutamien epämieluisten kohtausten jälkeen jäi isäni ensimmäisenä pois seurasta. Nyt me iloitsimme häiriytymättä kotona Preussin voitoista, joita tavallisesti julisti riemastuneena jo mainittu kiihkeämielinen täti. Kaiken muun mielenkiinnon täytyi väistyä tämän tieltä, ja me vietimme lopun vuotta lakkaamattoman kiihtymyksen vallassa. Dresdenin valtaus, kuninkaan aluksi osoittama maltillisuus, tosin hidas, mutta varma eteneminen, Lowositzin voitto, saksilaisten vangiksiotto olivat kaikki riemunaiheita meidän puolueellemme. Kaikki, mitä voitiin esittää vastustajan eduksi, kiellettiin tai leimattiin vähäpätöiseksi, ja kun vastakkaisella kannalla olevat perheenjäsenet menettelivät samaten, eivät he voineet kohdata toisiansa kadulla joutumatta kahakoimaan kuten näytelmässä »Romeo ja Julia».